Kun peruskoulussa piti kirjoittaa tarina, kirjoitin monesti fantasiajuttuja. Vastikään löysin yhden kotona kirjoittamani Aaveita joka suuntaan -nimisen tarinan, joka kertoo kreivittärestä ja hänen koirastaan Triiosta, joka muuttuu aaveeksi pudottuaan alas paholaisen kielekkeeltä. Kirjoitusvirheistä, käyttämästäni vihkosta ja käsialasta päätellen olen luultavasti ollut tarinan kirjoittaessani 9-10-vuotias. Tarina alkaa dramaattisesti: " Oli yö. Jos et tiennyt, että aaveet liikkuvat ja kummittelevat eniten keskiyöllä, nyt tiedät."Kreivitär on koiransa kanssa metsässä, mutta koira katoaa mystisesti eikä enää palaa. Kunnes: "Sinä yönä kello 12 kreivittären huoneessa tapahtui jotain outoa. Kreivitär ei nukkunut vaan oli valveilla ja näki ja kuuli kaiken: huoneeseen tuli kullanhohtoista usvaa. Pikkuhiljaa siitä alkoi muotoutua jotakin. Se oli kuin koira. Nyt kreivitär näki selvästi: Se oli Triio (aaveena kylläkin). Sen silmät loistivat kuin tähdet." Aavekoira pyytää omistajaansa tulemaan kanssaan aaveiden maailmaan ja antaa tarkat ohjeet kuinka toimia. "Se on pyyntöni". Kreivitär suostuu ja hyppää alas samalta paholaisen kielekkeeltä, tietenkin keskiyöllä. "Heitä ei erottaisi nyt mikään."
Tarinassa minua huvittaa käyttämäni vanhahtava kieli. Ilmeisesti on satuja tullut kuunneltua tai luettua, sillä vaikutteita on havaittavissa..! En tiedä, osaisinko enää edes kirjoittaa vastaavaa. Sen sijaan eräs päivä viime kuussa loin oman satumaailmani lehdistä, kivistä ja venäläisistä lasieläimistä. Se oli hauskaa, täytyy kokeilla joskus uudestaan.