Grand Designsin taloprojektit ovat yleensä valtavia, välillä järkyttäviä määriä rahaa, aikaa ja energiaa vieviä yhden perheen uurastuksia, joiden tulokset ovat yleensä joko ällistyttäviä tai herättävät kysymyksen "oliko kaikki se raataminen ja käytetty raha tuon arvoista?". Grand Designs Revisited käy vierailulla vanhoissa projekteissa todella kysymässä, oliko kaikki sen arvoista.
1990-luvun lopulla Brightonissa kymmenen perhettä aloitti rakennusurakan, jossa jokaiselle perheelle rakennettiin oma talo yhteisin voimin. Taloja oli aikomus rakentaa kymmenen, rakentajia oli 17 ja jokaisen perheen panoksen tuli olla 30 tuntia viikossa. Rakentajat olivat vähävaraisia ja osa esitellyistä perheistä eli jollakin tavalla - ainakin lastensa kannalta - epävakaata elämää. Esimerkiksi yksi yksinhuoltaja asui tyttärensä kanssa asuntovaunussa ja yksi perhe oli muuttanut edellisen 1,5 vuoden aikana kolme kertaa. Halu omaan kotiin oli kova ja tarve todellinen. Rakentajat rakensivat paitsi koteja, myös yhteisöä.
12 vuotta edellisen käynnin jälkeen kaikki alkuperäiset asukkaat asuivat edelleen taloissa. Ne, keitä ohjelmassa haastateltiin, puhuivat kokemuksen voimaannuttavasta vaikutuksesta. Urakka oli ollut raskas etenkin yksinhuoltajille, mutta se oli myös antanut jotain sellaista takaisin, jota rahalla ei saa. Yhteisön ja sen turvan, uskoa omaan itseen ja omiin kykyihin, uskon siihen, että voi itse vaikuttaa asioihin, elämäänsä ja yhteiskuntaan.
Usko itseen on kaiken perusta. Luottamus siihen, että osaa, pärjää ja jaksaa, kantaa yllättävän pitkälle. Se ei kuitenkaan ole mikään varmuus, vaan uskoa kyllä horjutetaan harva se päivä etenkin silloin, kun olosuhteet elämässä ovat jotakin muuta kuin ne ihannetapauksessa olisivat. Työttömyys, sairaus tai vaikkapa läheisen kuolema horjuttavat elämän perustuksia ja saavat myös uskon itseen horjumaan.
Rakennusprojektin ihmisille olisi voitu tarjota asuntoa esimerkiksi kaupungilta. Muut olosuhteet olisivat pysyneet samoina, mutta heillä olisi ollut oma koti esimerkiksi kerrostalossa muiden samankaltaisessa elämäntilanteessa olevien ihmisten kanssa. Olisivatko he tulleet vastaavalla tavalla osaksi jotain yhteisöä kuin rakennusprojektinsa kautta? Tekeekö asuminen samassa talossa yhteisön vai tarvitaanko siihen jotakin muuta? Kyseisessä projektissa yhteisön teki ja rakensi kokoon nimen omaan yhteinen urakka, yhteiset tavoitteet ja yhteinen ponnistelu sitä kohti. Projektin osalliset tekivät töitä yhdessä useita tunteja päivässä, usean viikon ja kuukauden ajan tutustuen toiminnan kautta ja ohessa toisiinsa ja hitsautuivat yhteen. Ristiriidoilta ei vältytty, mutta nehän usein ovatkin merkkejä luottamuksesta. Jos luottaa, uskaltaa myös olla eri mieltä ja uskaltaa riidellä tarvitsematta pelätä ulkopuolelle sulkemista.
Joo joo, mutta voiko se muka toimia todellisessa aikuisten maailmassa? Kyllä, minä ainakin uskon niin. Asuminen samassa talossa ei tarkoita sitä, että yhdessä sekunnissa, puf, ollaan kuin yhtä perhettä. Ei todellakaan ja tämän sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä. Mutta jos viettää naapurinsa kanssa aikaa puuhastelemalla tai työskentelemällä yhteisen tavoitteen eteen tai vaikka istumalla hiekkalaatikon reunalla jutustelemassa lasten leikkiessä tutustuttaa väkisinkin toiseen. Ei ehkä tee parhaiksi ystäviksi, mutta saa tietämään millainen toinen on, uskaltamaan soittaa ovikelloa, jos on ongelmia, pyytämään kenties apua tai ainakin tuntemaan, ettei ole yksin ja ulkopuolinen omassa asuinympäristössään.
Ja niin kuin Kevin McCloud kysyi ohjelmassa: Miksei tällaista ole enemmän?