Päällimmäisenä mieleeni tulee se, etten olisi ikinä uskonut, että tuo pieni ja ihana voi tuntua joka ikinen päivä vain ihanammalta ja rakkaammalta. Rakastin häntä tietenkin jo silloin, kun hän oli kohdussa, vielä enemmän silloin kun pääsin tapaamaan hänet, mutta vieläkin rakkauteni tuota ihanaa pientä poikaa kohtaan kasvaa vain päivä päivältä. On tietenkin jopa omasta mielestäni hölmöä kirjoittaa sitä tänne, kun ei Papu tätä lue, mutta se on vain niin ihmeellistä. Ihmeellistä on ollut tutustua siihen pieneen nyyttiin, josta onkin kasvamassa kovaa vauhtia iso poika. Ihmeellistä on ihmetellä jatkuvasti, että mihin se vauva katosi. Ihmeellinen on pieni ihminen, sekä tietenkin kovin tärkeä.
Äiti teinipeileilee ihanan pojan kanssa.
Nyt olen keskittynyt erityisesti nuuskimaan joka päivä ihanaa taaperontuoksua, kun tiedän ettei hän kohta enää anna haistella. Vauvavuosi meni tietenkin todella nopeasti, mutta nyt kun olen näin ihanan taaperon kanssa kotona, niin kaipaan vauvassa oikeastaan vain sitä, ettei pikkuvauvat tee oman tahtonsa mukaan kun he eivät pääse mihinkään.
Epäilen olevani paskamutsi, en nimittäin ole vieläkään luopunut siitä, että käyn suihkussa joka ikinen aamu ja pesen sen tukankin siinä samalla. En ole siis oppinut sitä paskaisella tukalla olemista, enkä kyllä itseasiassa yleensä löydä itseäni näistä "10 asiaa, joista tiedät olevasi äiti" -listoistakaan.