Tervetuloa mun Tarifan kotiin! Tehdääs pieni virtuaalikierros näihin maisemiin, joita täällä päivittäin katselen.
Kuitenkin kaikille ihan alkuun selväksi, että kun sanon että asutaan vuorilla, mä tosiaan tarkotan sitä. Vuorilla, got it?
Jotenkin oon ihmeellisesti koukussa näihin risteämättömiin yksiin pitkiin teihin. Dakhlassa otin ihan huumorilla sen kaupungin tiekartaston, yksi loputon tie, jonka sivulla on taloja. Tässä vaiheessa kuitenkin alkaa jo vähän ihmetyttää. Taasen asun paikassa, jonne päätieltä mutkaa vain yksi pitkä tie, ja joka tasaisen hiostavasti jatkaa nousuaan yhä ylemmäs vuorelle. Joko maailmankaikkeus pilailee huonon suuntavaistoni kustannuksella, tai tyydyn vain ajatukseen, että kyseessä on järjetön sattuma. No, sattuma taikka ei, onpahan ainakin helppo löytää takaisin kotiin vain yksi neuvo mielessä pitäen: kävele tätä tietä niin kauan eteenpäin, kunnes kotisi tulee vastaan.
Tarifan kaupunkiin täältä on matkaa mututuntumalla se sama, mitä Harjunpäästä on Poriin. Juuri sopiva matka kertomaan, että asut lähellä kaupunkia, mutta kun tosipaikka tulee ja kaupunkiin olisi päästävä eikä omaa autoa ole, harvoin kuitenkaan sitä päätät yksin lähteä talsimaan.
Mua muutenkin hirveesti kutkuttaa verrata tätä paikkaa Harjunpäähän, espanjalaisemmassa muodossa kuitenkin. Lyhyellä muutaman minuutin ajomatkalla kaupungista kotiin pääset todistamaan ääripäämaiseman muuttuneen toiseksi, eli huomaat ajattelevasi mihinkä ne kaikki talot jäi, ja mistä ihmeestä nämä kaikki pellot ja hevoset tänne tuli? Joskus oikeasti kun herään siihen, että kuulen sikojen röhkivän ikkunani alla tai ensitöikseni ulos astuttuani onnistun likaamaan varpaani lehmänlantaan, mietin tosissani että onko tuo valkoinen kaupunki, jonka nään edessäni, oikeesti todellinen, vai olenko edelleen aavikolla näkemässä kangastuksia.
Koska aika huimissa korkeuksissa sitä asustellaan, järkytyn edelleen monesti päivässä havaitessani, että hitsit täältä näkeekin pitkälle. Minun kuvaajan lahjoillani sekä noin ollakseen viis vuotta vanhalla pikkupokkarilla ei ole mitenkään mahdollista taltioida yhteen valokuvaan sitä kaikkea mitä meidänkin pihasta näkee. Voitte vaan kuvitella maiseman, jossa vasemmalla näet pitkälle alas laaksoon, aina niin pitkälle että laaksokin jo loppuu ja vastapäätä lähtee nousemaan vähintäänkin yhtä jylhät vuoret, kuin kyseinen jolla itse parhaillaan seisot. Kääntäessäsi rintamasuuntaasi lievästi oikealle, näet alhaalla suuren valkean kaupungin, joka näin korkealta katsottuna näyttää lähinnä hyvin tiiviiseen sumppuun rakennettujen talojen kertymältä ja yöaikaan tietysti mykistyttävän kauniilta valojen valtamereltä. Mertakaan nähdäksesi ei tarvitse sulkea silmiään ja kuvitella itseään jonnekin Balin rannoille, vaan voit edelleen kurkata vielä enemmän oikealle ja nähdä kokonaisuudessaan 12 kilometriä valkoista hiekkaa, jota vasten turkoosinsiniset aallot hakkaa, ja jota pitkin voit ehkä kiikaroiden bongata myös ne kivat biitsipojut juoksemassa pitkine kiharoine hiuksineen kantaen surffilautojaan ja....
Niin, meidän pihasta näkee siis pitkälle. Arvatkaa mikä on hauskinta? Meiltä näkee Afrikkaan asti! Paljaalla silmällä tirkistellen, mutta kameran pikseleihin hukkuen, horisontissa siintää korkeat vuoret, jotka kuuluu Marokolle. Ystäväni Google, joka yleensä niin näppärästi mulle tuolta taustalta nippelitietoa huutelee, ei osannut tällä kertaa Tarifan ja Marokon etäisyyttä kertoa, mutta lautalla matka kestää vaivaiset puolisen tuntia ja muistaakseni matka oli jotakuinkin muutaman kymmenen kilometrin tienoilla. Joten jos Etelä-Eurooppaan haikeilet niin Tarifalle sieltä, mahtaa meinaan olla Espanjan eteläisin kolkka.
Tämä kuva todistakoon siis kahta asiaa: 1) mä ainakin YRITIN taltioida teille Afrikan rajaa, ja 2) kamerani ei tosiaan kykene siihen. Jos ette siis erota horisontissa vuoria, kuvitelkaa ne sinne. Todellisuudessahan tuo vuorijono jatkuu koko horisontin pituudelta, mutta niinkun kerroin, kamerani....
Suunnitelmani oli siis ensin avata teille tätä maisemaa, jossa elelen, ja sitten myöhemmin voin kertoa lisää kodistani ja hiljalleen myös kaupungista, mutta asia kerrallaan, tai toisiin sanoihin pistäen, kerron kodistani, kun ensin jaksan siivota koko kämpän kuvattavaan kuntoon, ja kaupunkia kuvailen heti kun itse läpäisen reittini sen labyrintin läpi onnistuneesti kotiin ilman karttaa ja espanja-suomi-sanakirjaa. Tämänhetkiset kaupunkireissuni kun noudattavat edelleen samaa, hyväksitodettua kaavaa: 90% ajastani olen totaalisen hukassa, 100% ajastani täydellisen onnellinen.