Toiset kodit
Saksa. Asunnossamme oli yksi huone, keittiökomero ja karmea kokolattiamatto, mutta enhän minä siitä muista mitään. Minulle jäi vain passi, jossa syntymäkotikunnan kohdalla lukee München. Virallinen tosite, joka loi pysyvän yhteyden paikkaan jota en tunne ja antoi suunnan tulevaisuuteni valinnoille. Ala-asteella minulla oli saksalainen kirjekaveri jolle kirjoitin noin kaksi kirjettä. Yläasteella koin jonkin lievän pakon opiskella saksaa sen verran, että osaan sanoa ”Jetzt darfst du mich zu einer currywurst einladen”. Lukion jälkeen matkustin Berliiniin, Hannoveriin ja Stuttgartiin sekä junalla Alppien yli Italiaan. Kävin katsomassa ulkoilmateatterissa sakasankielisen trillerin, josta en ymmärtänyt mitään.
Lappeenranta. Asuimme valkoisen kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa, jonka keittiön ikkunasta näkyi Saimaalle. Jossain lähellä oli graffititunneli, jonka nähtyäni sanoin että isona minäkin teen noita. Tähän mennessä olen saanut tyytyä kynään ja paperiin.
Pihlajarinne. Pihallamme oli suuri valkoinen kivi ja vanha ruostunut kuplavolkkari, johon liittyi serkkumme keksimä sääntö: aina kun kävelimme sen ohi, oli kosketettava toisen olkapäätä. Siskoni mukaan ne ovat edelleen siellä.
Rauma. Meillä oli korttelin erikoisin talo, jossa oli noin kaksikymmentä kulmaa ja lattiasta kattoon ulottuvat ikunat jopa vessassa. Talon takana oli suo, metsää ja metsän takana lahti ja se metsä ja maailma ulkona on kotimme, jossa minä, sisko ja naapurin tyttö elimme omassa symbioottisessa maailmassamme. Kun vanhempamme olivat poissa, kiipesimme katolle syömään karkkia. Kun satoi, keräsimme tienvarresta peukalonpään kokoisia sammakoita, veimme ne pahvilaatikkoon ja vapautimme syksyn tullen. Metsään rakensimme kaksi ja puoli majaa ja jätimme sahat ja vasarat ruostumaan märälle sammaleelle. Osallistuimme majakilpailuun ja meitä haastateltiin radioon. Joskus juoksimme metsään niin pitkälle kuin jaksoimme ja yritimme eksyä.
Itä-Helsinki. Emme saa lähteä minnekkään, joten emme käy missään. Emme tunne ketään, joten olemme kaksin. Samalla kun vanhempamme elävät tuuletetuissa toimistoissaan, meidän kesämme täyttää eläkeläismäisen synkronoitu rytmi. Herätään ja katsotaan Serranon perhettä kenkälaatikon kokoisesta telkkarista. Käytetään koira ulkona, pelataan tennistä, syödään ja tiskataan. Meillä on laatikollinen kirjoja mukana ja luen betoniparvekkeella Kärpästen herran.
Kilo. Kaupungin vuokra-asunto ja liian vähän tilaa. Lainvastaisesti meillä asuu kaksi teiniä samassa huoneessa. Riitelemme kumpi sammuttaa valot ja kumpi sulkee vaatekaapin ovet. Yläkerrassa asuu intialainen perhe, jossa perheen pää ulkoiluttaa hihnassa lyhytkarvaista kissaa. Minä tutustun lähialueen tupakalta löyhkääviin rappukäytäviin jakamalla postia naurettavan pienellä palkalla. Odotan lähijunaa, joka on aina myöhässä.
Tapiola. Bussilinjan 506 reitistä muodostuu uuden elämäni runko: lukio ja työ. Kulutan penkkiä aina samalla paikalla ja teen ruotsin läksyjä huonolla käsialalla. Kanssani matkustaa tyttö, jolla on musta tupeerattu tukka ja vahva silmämeikki. Edessä istuvat sisarukset nojaavat päänsä astapäiseen penkkiin ja koittavat nukkua. Kerran viikossa sisaruksista pienemmällä on mukanaan valtava squash-kassi.
Kallio. Ensimmäinen oma kämppäni, hippien ja hipstereiden unelma Kolmannelta linjalta. Paitsi, että asun lievästi epämääräisesti olohuoneessa ja asunnon seinät ovat paperia. Yläkerrassa asuu epävireinen orkesteri, koira sekä mies, jonka päättelemme olevan juoppo. Onneksi mekin osaamme pitää ääntä. Kämppiksistäni toinen puhuu ja laulaa jatkuvalla toistolla. Toisella on huoneessaan piano, joka soi salaa aina kun olemme poissa.
Otaniemi. En ole saanut yhteisöasumisesta tarpeeksi. Pakkaan rinkkani ja siirryn kesäksi kommuuniin. On todellinen intiaanikesä ja kommuuni saa nimen Sauna. Nukumme kaikki neljä samassa huoneessa, märissä teepaidoissa, kahden tuulettimen hurinassa. Ikkunasta on näkymä merelle ja paidattomien nuorukaisten parvekkeille. Meidän parvekkeella liehuvat bikinit. Käymme uimassa sinilevän pilaamassa lahdessa, jonka vesi on ihmeen lämmintä. Joku vitsikäs teekkari on kantanut laiturille mustan nahkasohvan.
Tampere. Neljä omaa seinää, lattia ja katto. Se riittää. Pidän olohuoneestamme, joka on arkkitehtuurisesti järjetön tilanhukka. Huonetta hallitsevana elementtinä on mustasta pöydästä, valkoisesta sohvasta ja punaisesta tuolista koottu ruokailuryhmä. Sen yläpuolella möllöttää mahtipontisen suuri kello. Keskellä huonetta on vain tilaa, joten voin harjoitella jotain front walkoverin tapaista.