Olen asunut täällä päivälleen vuoden. Vuosi on kovin lyhyt aika. Silti se voi muuttaa niin paljon.
Kun viime vuoden toukokuun viimeisenä päivänä sain tämän asunnon avaimet käteeni, ajattelin olevani onnekkain tyyppi koko maailmassa. Tuntui ihmeelliseltä, että juuri minä sain tämän kodin, niin kätevästä paikasta, näiden kauniiden rantojen vierestä. Täältä missä meri kimalteltee aivan vieressä ja alppiruusut rönsyilevät aitojen yli.
Kaikki oli kipeän kaunista. Olin hirveän onnellinen, aivan kauhuissani ja ajoittain hyvin surullinen. Kun nyt katson näitä vuoden vanhoja kuvia, muistan tuon kaiken, mutten enää tavoita sitä tunnetta aivan sellaisenaan. Aika muuttaa, aika unohduttaa, aika parantaa.
Uusi kotini oli kuin puhdas valkoinen paperi. Se oli tyhjä ja siellä kaikui, sillä olin ottanut vanhasta asunnosta mukaan vain muutaman tärkeän huonekalun ja esineen. Siellä aisti innostuksen ja avoimet mahdollisuudet, jotka voi tuntea vain silloin, kun on aidosti uuden edessä. Siellä oli myös haikeutta ja herkkyyttä. Se oli vielä pelkkä asunto, odotti muistoja ja lämpöä. Elämää.
Tänään täällä ei ole erityisen hillittyä ja hallittua, vaikka kovasti sellaisen kodin vuosi sitten tahdoinkin. Minun olisi pitänyt tuntea itseni paremmin. On vaikea luoda ympärilleen selkeää avaruutta, jos pitää liikaa väreistä, kukista, kirjoista ja tyynykasoista. Täällä näyttää tänään kai aika paljon minulta.
Osa siitä taiasta, joka ilmassa tuntui niin vahvana vuosi sitten, on kadonnut. Tai ei kadonnut, muuttanut muotoaan. Tietynlaiset tunteet on varattu vain elämän murroskohtiin. Niihin joina vuoroin nauraa vedet silmissä, vuoroin itkee sitä samaa vettä sydän pakahtumaisillaan tuskasta. Niinä hetkinä pelkää, että mitä jos menettää otteen ratista, mitä jos pelkkä usko elämään ei riitäkään, mitä jos kaikki karahtaa?
Tänään elämää ei väritä haikeus eikä herkkyys. Sen näkee kuvistani. Tahtoisin niihin samaa tunnetta kuin vuosi sitten, mutten tavoita sitä. Tallennan nyt tätä kesää, en aikaa vuosi sitten. Kauneutta on hirveästi. Kyyneliä ei niinkään.
Jos vuosi sitten olin sydämeni pohjasta kiitollinen uuden kodin avaimista, tänään olen kiitollinen kokonaisuudesta. Tästä kaikesta ja vuodesta, joka kului ja muutti.
Vuosi sitten en ollut asunut yksin seitsemään vuoteen. Olin hyppäämässä uuteen määräaikaiseen työhön. Minulla oli kova vuokra ja liian kallis omistusasunto myymättä. Kirjoitin rakkaudesta, luopumisesta ja oman tien kulkemisesta.
Tänään, 1.6., minulla on vain vuokra-asunto. Se on ihan yhtä kallis edelleen, mutta omistusasunto myytiin vihdoin joulukuussa, puolen vuoden odotuksen jälkeen. Tänään määräaikaisesta työstäni on tullut vakituinen. Tänään tahdon kirjoittaa kauniista asioista, auringosta ja kukkasista, elokuvista ja kirjoista, hyvästä olosta, suunnitelmista ja unelmista.
Tänään tahdon sanoa teille, että uskokaa itseenne. Muistakaa, että aika auttaa. Älkää luovuttako. Älkää pelätkö. Asiat järjestyvät.
Kiitos, kun olette.