"If Louis was right, and you only get one great love, New York may just be mine. And I can't have nobody talking shit about my boyfriend", lausui Carrie Bradshaw, kun seilori arvosteli New Yorkia. En ehkä kutsuisi Jyväskylää suureksi rakkaudekseni, mutta jostain syystä tunsin erittäin ikäviä tunteita, kun eräässä Lilyn blogissa listattiin suuri määrä Jykylän ja Suomen huonoja puolia. Kirjoittaja oli tullut Amerikasta Suomeen synnyttämään, ja kulttuurishokki taisi iskeä.
Kirjoittaja kummasteli, kun lenkkipolulla ihmiset eivät tervehdi, vaikka miten yrittäisi ottaa katsekontaktia. (Daa, tää on Suomi, ei täällä moikata tuntemattomia, ja se on ihan ok.) Kun kirjoittaja kysyy kaupan kassalta, mitä kuuluu, tämä vastaa vain "hyvää" tai ei mitään. (Hei oikeesti, ei täällä nyt vain ole How are you? I'm fine, thanks. How are you? Fine, thank you -kulttuuria eikä ventovierailta kysellä kuulumisia. Myös se on ihan ok.) Leikkipuistossakaan ei kierretä tervehtimässä kaikkia vanhempia. Lasten leikkikerhossa ei ole edes omaa bändiä, joten siellä on tappavan tylsää, eikä Jyväskylässä ole luksusliikkeitä. Toisin kuin Amerikassa, täällä ei voi tilata jokaisesta ravintolasta ruokaa kotiinkuljetuksena, vain joistakin pitserioista. Kirjoittaja tuntui kovasti kärsivän Suomessa olosta.
En edes tiedä, miksi harmistuin tekstistä niin kovasti. Olen yleensä lukenut kiinnostuneena ulkosuomalaisten kokemuksia Suomesta enkä ole ottanut havaintoja henkilökohtaisesti. Totta kai kulttuurit ovat erilaisia, ja kun muualla asuessa tottuu tietynlaiseen, toiset tavat entisessä kotimaassa saattavat tuntua jo vierailta. Suureen maailmaan verrattuna Jyväskylä on tuppukylä. Silti minulle tuli sellainen olo, kuin joku puhuisi minulle pahaa miehestäni. Loukkaannuin, ja kirjoittajan harmin aiheet tuntuivat naurettavilta.
Jyväskylää lintuperspektiivistä.
En ole itse asunut ulkomailla, joten en ole päässyt samalla tavalla vertailemaan maita ja kulttuurieroja. Tiedostan kotikaupungin puutteet, ja Suomessa tai ulkomailla matkustaessa saatan huokailla, että voi, kun Jyväskylässäkin olisi tällaista. Ja työpaikan vakinaistumisen vuoksi saatan jo vuoden päästä asua kaupungissa, johon suhtaudun ehkä samalla väheksyvällä asenteella kuin kirjoittaja Jyväskylään. Tuleva asuinkaupunkini on ruma neuvostohenkinen betoniviidakko, jonka ravintolat ovat huonoja tai (ja) S-ketjun omistamia (=mautonta ruokaa), kahviloissa tarjoillaan pussiteetä ja kahvikupin reunassa on huulipunan jälkiä, juustokakun mansikkakastike tulee purkista ja zumbaohjaaja käy joka kappaleen jälkeen vaihtamassa musiikin sen sijaan, että toinen biisi alkaisi siitä, mihin toinen loppuu. Jos haluaa sivistyksen pariin, on ajettava autolla vähintään tunnin verran johonkin suuntaan.
Huomaan siis, etten itsekään ole aivan viaton, mitä tulee ylenkatseeseen, vähättelyyn tai ihan vain neutraaliin ihmetykseen.
Toimitus kysyi, mitä lilyläiset aikovat tehdä kesällä. En aio kirjoittaa mitään listaa siitä, miten fiilistelen aurinkoa, luen kirjoja tai tapaan perhettä, sillä niitä teen joka kesä. Minä aion treffailla Jyväskylää. Aion käydä kaikissa uusissa paikoissa ja kahviloissa, joissa en ole ehtinyt käydä. Aion tehdä jotain ihanaa joka viikko.