00500HKI blogissaan viime viikolla: "Olen kaikkien self help -gurujen kanssa yhdestä asiasta samaa mieltä: haaveilu ja unelmointi auttaa tavoitteiden saavuttamisessa. Duunikentälläkin yleensä alkaa tapahtua, kun itsensä pystyy nauramatta tai nolostumatta kuvittelemaan haluamaansa hommaan. Kokeillaan siis samaa tässäkin ja hekumoidaan hyvillä parisuhteilla."
Minusta ajatus on aina yhtä hurja, kun kuulen sen. En osaa unelmoida, mutta olen (ehkä juuri siksi) maanisen kiinnostunut muiden haaveista. Kerran liftasin rekan kyytiin, jota ajoi parikymppinen sälli. Avasin keskustelun kysymällä hänen unelmistaan ja sain kuulla monta sataa kilometriä asioita, joita hän toivoi elämältään. Olin vaikuttunut, mutta kun tuli minun vuoroni kertoa haaveistani en osannut sanoa oikein mitään. Osaan kyllä unelmoida paremmasta maailmasta yleensä, mutta en oikein omasta tulevaisuudestani. Hallitusohjelman julkistamisen jälkeen sisuunnuin siitä niin paljon, että päätin unelmoimisen ja somessa nillittämisen lisäksi tehdä jotain konkreettistakin ja liityin puolueeseen.
Luulen, että unelmointikyvyttömyyteni johtuu siitä, etten usko minulle käyvän elämässä hyvin. Pelkään liikaa. Pelkään karkottavani ehkä joskus vahingossa ynnä epähuomiossa elämääni lähestyvän vienon ja ujon kauneuden ajattelemalla sitä tietoisesti. (Epäluottamukseni takia en tunne itseäni järin hyväksi kristityksi. En luota lupauksiin Jumalan varjelusta ja suojelusta. Tai luotan yleisesti, mutta jotenkin ajattelen, etteivät sellaiset lupaukset minua tarkoita.) Mutta haaveilen siitä, että joskus osaisin haaveilla voimallisesti.
00500Helsinki -blogin kommenteissa on kokemuksia onnistuneista parisuhteista. Siellä voi käydä kierimässä niissä, jos ei pelkää tuntevansa itseään lukemisen jälkeen onnettomaksi ja yksinäiseksi kuten allekirjoittanut.
Millaisia kokemuksia sinulla on haaveilusta? Oletko sinä löytänyt elämäsi työn tai ihmisen tai kodin tai jotain muuta unelmoituasi ensin siitä?
- Mirka Maaria