Siinäpä kysymys, jota huomaan aika-ajoin pohtivani. Sen jälkeen kun äitien/vanhempien lapsilleen ja tekemiä karmeuksia alkoi tupsahdella julkisuuteen, on alkanut erilaiset Hyvä äti-tyyliset kampanjat nousta pinnalle. Sinällään tuollaiset kampanjat on varsin hienoja ja olen itsekin osallistunut joihinkin, mutta nyt huomaan alkaneeni miettiä, että hitto, ollaanko me oikeasti niin hyviä? Onko kaikki äidit hyviä? Onko kaikki VANHEMMAT HYVIÄ? Millainen on hyvä vanhempi? Riittääkö riittävän hyvä?
Sosiaalisessa mediassa näkyy paljon keskusteluja, joissa ihmiset kirjoittavat tuntemattomille ihmisille, että SINÄ OLET HYVÄ ÄITI, vaikka et tee sitä taikka tätä... Öööö, millä perusteella kukaan voi sanoa toiselle, että hän on hyvä äiti, jos ei oikeasti tunne tätä? Mikäli ei oikeasti ole nähnyt millaista arkea juuri se perhe elää? En minä ainakaan voi. Mistäs minä tiedän, vaikka se kyseinen äiti kurittaisi lapsiaan fyysisesti, tai henkisesti, olisi tyly ja ilkeä? En mistään.
Mikäli ihminen on omahyväinen, ilkeä, tyly, alistaja, narsisti..., hänestä tuskin tulee hyvää ihmistä ja äitiä sillä hetkellä kun synnytyspöydällä se vauva plumpsahtaa ulos kohdusta. Ja jos tässä maassa olisi vain hyviä vanhempia, lastensuojelu tuskin olisi niin totaalisen ylityöllistetty. Yhteiskunnan palvelurakenteissa on paljon parantamisen varaa kyllä, mutta voiko kaikkea oikeasti laittaa yhteiskunnan piikkiinkään?
Pitäisikö meidän vanhempien vilkaista aika-ajoin sinne peiliin? Ja tehdä vaikka viikkokatsauksia siitä, millainen vanhempi on lapsilleen tällä viikolla ollut. Miettiä itsekseen mitkä asiat ovat menneet hyvin, mitkä ovat tuottaneet iloa ja mielihyvää sekä itselleen että lapsilleen. Mutta miettiä myös sitä, missä olisi parantamisen varaa, mitä voisi tehdä toisin. Jos on hermonnut lapsilleen turhasta, miettisi että mitä minun pitäisi itselleni tehdä, jotta sama ei toistuisi taas seuraavalla viikolla ja seuraavalla ja sitä seuraavalla. Jos on syöttänyt lapsilleen viikon pelkkiä eineksiä, suunnittelisi seuraavan viikon ruokalistan valmiiksi ja toteuttaisi sen. Jos on venynyt koko viikon sisällä, veisi lapset seuraavalla viikolla ulos. Jos ei ole leikkinyt lastensa kanssa yhtään, päättäisi vaikka edes yhden leikkihetken päivässä, johon osallistuisi itsekin. Pienillä asioilla voi olla suuri merkitys, sekä lasten että itsensä hyvinvoinnille.
Mitä tällä kaikella pähkäilyllä oikein haen takaa? Ehkä sitä, että sen sijaan, että uskottelisimme toisillemme tuolla somessa kuinka hyviä äidit omille lapsilleen vioistaan huolimatta ovat, pyrkisimme tekemään epäkohdille ITSE jotain. Jos oikeasti joku asia kaihertaa omassa vanhemmuudessaan mieltä, se todennäköisesti vaatii pientä viilausta. Karrikoiden, minun mielestäni siihen Olen hyvä äiti, juuri tälläisena- mantraan on ihan hölmöä tuudittautua. Aina on kasvun ja kehittymisen varaa. Ihminen ei ole koskaan valmis, ei edes äiti.
MUTTA, ei tehdä sitä virhettä, että lähdetään hakemaan sitä omaa riittävän hyvää vanhemmuutta muiden perheistä. Ei, ei, ei. Se jos jokin aiheuttaa niitä syyllisyyden tunteita ja ahdistuneisuutta. Keskitytään ainoastaan siihen omaan perheeseen, voiko siellä kaikki perheenjäsenet pääsääntöisesti hyvin? Saako kaikki riittävästi ravintoa, liikuntaa, RAKKAUTTA, HUOMIOTA ja SYLIÄ? Kuuluuko päivään naurua ja iloa? Näihin kysymyksiin kun miettii vastauksia, löytää varmasti myös niitä kohtia, joille voisi yrittää tehdä itse jotain.
Näihin kaikkeen tämä äiti lähtee tästä miettimään vastauksia, sekä tekemään suunnitelmaa siitä, miten voisi olla parempi ihminen, vaimo sekä äiti.
Täydellistä minusta tuskin koskaan tulee, mutta riittävän hyväksi haluan pyrkiä.
