Sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Minulla odotettavaa on kaksi kuukautta. Odotan, odotan ja suunnittelen. Riemuitsen! Pääsen muuttamaan takaisin Kotiin. Siellä odottaa äiti, se ihan aivan minun oma äitini ja muutama pullea koira. Kaikki sinne jättämäni materia, kirjat, vaatteet, sänky, pöytä, kengät, kirjeet, muu roska.... Kotona vaanii työttömyys ja rahahuolet, aivan kuin ne vain odottaisi paluutani vanhaan huoneeseeni, jotta voivat hiljaa nukkumaan mentäessä kuiskata korvaani nesanat joita en tahdo kuulla. "Sinullapa ei ole lähdettä rahan, äitisi sua täällä ruokkii. Et voi tehdä mitään, mitään mitään, ennen kuin löydät seuraavan kaivon jostai onkia rahaa voit, läl läl lää!" Loppua kohden työttömyyden kuiskiminen etenee jo äänekkääksi ilkkumiseksi. Kyllä, tätä kaikkea en malta odottaa näinä kahtena kuukautena, jolloin vielä asun muilla mailla kaukana, jonne työttömyyden äänen on hankalampi ylttää.
Ehkäpä kaikki sen tunteen tietää, onneksikin sitä kutsutaan. Omassa kodissa taas nukkua saa.