Annapurnan vuorijonoa ihastelemassa helmikuussa
Ystäväni kysyi että missä olen. Sanoin että kotona. "Missä niistä?" tarkensi toinen. Olen rikas, vaikka rahallisesti en omista yhtäkään niistä paikoista, joita kodikseni kutsun tai olen kutsunut.
Koti on perinteisesti ajateltuna paikka, jossa perhe asuu. Ideaalissa se on paikka, jonne voi töiden jälkeen tulla, levätä ja olla oma itsensä. Elämä ei ole ideaali ja kaikille koti ei ole paikka ja kaikille se, missä asuu, ei ole koti.
Minun mielenrauhani tarvitsee kotia. Koti tuntuu sanana pehmeältä paikalta. Nojatuoli tai peitto tai viltti tai läheisen kainalo. Kuunteleva korva yliopiston ruokalassa, työporukka pizzeriassa, ystävä tanssilattialla, puhkeava lehti ja pesivät linnut. Koti on rauha raivossa ja toivo tappioissa.
Tänään Nepalissa järisi taas ja sydämeni sanoi huolesta riks räks ja poikki. Kaikkia taloja ei ole edellisen järistyksen jäljiltä ehditty vielä edes tarkastaa. Liian monien ihmisten ainoa mahdollisuus sääsuojaan on oma koti, vaikka se ei olisi turvallinen. Jälleenrakennus siirtyy ja pitenee, sen ajaksi kaivataan paljon telttoja ja väliaikaisia koteja. Jos sinulla on ylimääräisiä, voit lahjoittaa niitä esimerkiksi näin.
Katastrofissa kuolleiden luvut kertovat myös ihmisten henkisten kotien kuolemisesta. Maanjäristys järisyttää ennen kaikkea turvallisuuden tunnetta. Jos fyysinen maa jalkojen alla ei pysy paikallaan, mistä löytää pohja elämän rakentamiselle ja maaperää juurtumiselle? Pashupatinathin savu ja tiilien hinta nousee, kodinkaipuu kasvaa aina uusiin käsittämättömiin mittasuhteisiin.
Tällä hetkellä sydämeni on Nepalin kodissa, palasina jossain sen ja tämän välillä. Nepalin koti on ystävien kainaloita, vilttejä, teehetkiä, siskoja ja veljiä, setiä ja tätejä joka kadunkulmassa, ruoanlaittoa, loputonta pölyä ja maisemassa hohtavia lumirinteitä. Lähtisin, jos voisin. Kuuntelen Viitasen Piiaa, joka aloitti laulujensa säveltämisen ja kirjoittamisen sähkökatkosten aikaan Kathmandun katoilla.
-Juudit