Tein tunti sitten jotain täysin uskontoni vastaista ja vuokrasin pränikän asunnon vastavalmistuvasta talosta kahdeksan kilsaa keskustasta, alueelta josta en tiedä juuri mitään. En kehtaa kertoa kavereille. Jännittää liikaa. Olenko ihan sekaisin? Miten sille haaremihousuissa kuljeskelevalle hippitytölle kävi, joka rakastaa vanhoja puutaloja? Se sama tyttö on nyt muuttamassa 55m2 asuntoon, jossa on hillityn väriset seinät, sauna ja kodinhoitohuone. Ja asunnon levyinen, lasitettu parveke. Eikä siinä vessassa oo kukaan vielä käynyt kakalla eikä se astianpesukone oo vielä ikinä pyörinyt. Kuinka ihmeelliseltä se voi tuntua, että me ollaan vauvan kanssa sen asunnon ensimmäiset nukkujat.
Huh huh. Kyllä mä kaikenlaista oon säätäny, mutta tää tuli itsellekin vähän puun takaa. Siinä asunnossa on ovipuhelin, jossa on kamera. Ja keittiössä on mua korkeempi pakastin. Mieti. No, ehkä tää on vähän niin kuin maalaismimmeron uskalias vaihto-oppilasvuosi Jenkeissä. Avoimin mielin kohti suurta tuntematonta tai jotain. Äh. Ei jestas mitä mä... Onkohan tää nyt... Voikohan tän vielä... Ei. Mutsi vetää nyt sen yhden pienen siiderin ja alkaa miettii kuinka monet lastenvaunut mahtuu yhdeksäntoista neliömetrin partsille.
Kuten entisen kotini naapurinpoika sanois murteelleen uskollisena: Muija bailaa! Morjenstaa.