On ikävä kyllä sellainen lause jota olen suustani päästänyt melko kauan. Ja ikävän usein.
Uskoin kauan että kärsin syysmasennuksesta tai kaamosväsymyksestä. Sanoin ihmisille olevani pihalla kun puutarhatonttu tammikuussa. Kun tulee pimeää, märkää ja koleaa niin en enää pysty toimimaan haluamallani tavalla. Olen jopa koskus sanonut olevani puoliksi karhu ja puoliksi ihminen. ihan vaan siksi ettei jäisi epäselväksi että tämä nainen haluaa nukkua, nukkua ja nukkua.
Tämä kevät on ollut raskas. Jopa yhtä raskas kun syksy ja talvi. Mitään ei saa tehtyä, asioita kasaantuu ja seinät kaatuu niskaan.
Työ, harrastukset ja kaikki tuntuu kärsivät tästä saamattomuudesta. En tiedä onko enää edes soveliasta puhua siitä ettei aika riitä, vai pitäisikö sanoa suoraan kuinka asia on. En vaan jaksa. Surulliseksi tämä vetää, etenkin kun niin paljon mielenkiintoistakin jää tekemättä. Kuten tämä heitteille jäänyt blogini.
Haluan voimaa, haluan auringon takaisin!
Tai joku kiva lomamatka, uudet aurinkolasit ja lämmin ja aurinkoinen loppukevät!