*Varoitus! Sisältää ennakkoluuloista asennetta*
"Muu koti", juuri siltä nyt tuntuukin.
Elämme jännittäviä aikoja. Etsimme nimittäin uutta asuntoa.
Elän paranormaalissa tilanteessa, jossa olen 28 ikävuoteen mennessä asunut käytännössä koko ikäni samassa paikassa, myöskin siis samassa asunnossa. Olen syntynyt Jakomäessä, josta muutimme äitini kanssa Helsingin Oulunkylään minun ollessa kaksi vuotias. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä muutimme Espooseen, ja välissä asuin vuoden yksinäni Tampereella, mutta sattumien summana päädyin takaisin Ogeliin reilu viisi vuotta sitten. Enkä voisi parempaa paikkaa kuvitella kasvattaa pientä lastani. Ihmiset ovat tuttuja, samoin polut ja puistot. Eksymään ei pääse vaikka yrittäisi.
Nyt on kuitenkin koittanut se hetki, ettemme enää yksinkertaisesti mahdu kotiimme. Lisäksi vanhan talon jatkuvat remontit rasittavat vuokraemäntämme lompakkoa, ja meidän kaikkien hermoja.
Uuden asunnon hakeminen vaan osoittautui astetta vaikeammaksi mitä kuvittelin. Ei se ollutkaan niin että klikkailen netistä kivoja vaihtoehtoja missä on isot pihat, uudet kiiltävät marmorikeittiöt ja saunat johon mahtuu koko suku. Pitää valita oikea alue, ja mistä niistä tietää ennen kuin siellä asuu? Pitää miettiä rahaa, kulkuyhteyksiä, tarhapaikkoja, lähikauppaa. Ja onhan niitä ihania asuntoja, mutta ne myös maksavat ihanasti, ja niihin haluaa myös muutama muu innokas. En saa valita parasta päältä, vaan joudun kiltisti odottamaan ja vahtaamaan puhelinta ja sähköpostia, josko joku kiltti välittäjä ottaisi yhteyttä.
Lisäksi on vielä isompi ongelma. Olen tottunut liian hyvään. Olen muuttunut asunto- ja asuntoalue-snobiksi.
En halua vuokrataloon, vaikka asummekin vuokralla. En halua lähiöön, vaikka asummekin lähiössä - en vaan miellä sitä sellaiseksi. En halua naapuriini maahanmuuttajia, vaikka olen avoliitossa maahanmuuttajan kanssa ja lapseni on puoliksi ulkomaalainen. En halua nuoria naapureita koska nuoret metelöivät. En halua vanhuksia koska vanhukset nipottavat metelistä.
Haluan uuden asunnon johon minulla ei ole varaa.
Enkä edes tarvitse täydellistä. Olen valmis sopeutumaan huonoon keittiöön, jos alue on sellainen missä tiedän viihtyväni. Voin ostaa kaupasta lisää vaatekaappeja jos tiedän että saan lapseni hyvään tarhaan. En tarvitse saunaa jos suihkussa mahtuu kääntymään.
Mutta mitä haluan. Haluan Sen Tunteen, joka tulee kun astut asuntoon sisälle. Kävelet huoneesta toiseen, pysähdyt ikkunan eteen. Ympärille katsoessasi rupeat jo miettimään mikä kaappi sopisi millekin seinustalle. Sohva tuohon, keittiön pöydälle kukkia. Haluan ne pienet kylmät väreet kun asunto hiljaa kuiskaa "Koti".
Olen käynyt nyt katsomassa kahta asuntoa. Ensimmäiseen astuessani se lähinnä karjui korvaani.
Tänään kävin toisessa, melko uudessa talossa. Se ei kuiskannut korvaani että Koti, enemmänkin ehkä että Voitais Tulla Toimeen. Asunto oli valoisa ja raikas, tilaa oli riittävästi, jopa paljon. Ihastuin heti mahdolliseen lastenhuoneeseen. Keittiö ei ollut sellainen minkä ottaisin jos saisin itse valita, mutta enkö juuri sanonutkin että voin joustaa siinä.. Joku kuitenkin epäilyttää, enkä oikein tiedä mikä se on. Pitäisikö pelata varman päälle ja ottaa tämä vai luottaa tunteeseen ettei tämä ehkä vielä ollut Se Oikea? Voisiko tässä asunnonhankinnassa soveltaa kokemusta miesten kanssa? Jos se tuntuu väärältä, se todennäköisesti on sitä?
Tiedän että jos kieltäydyn tästä, saattaa seuraava olla huonompi. Tai parempi, eihän sitä tiedä. Tyytyäkö keskivertoon vai odottaako täydellistä, silläkin uhalla että saattaa päätyä keskivertoa huonompaan?