Kirjoittamisen kurssilla oli tehtävänä kirjoittaa runo jostain itselleen merkityksellisestä paikasta. Piti matkustaa paikkaan, kirjoittaa havainnoistaan kymmenen minuutin ajan, poimia parhaat ilmaisut ja sitten koostaa niistä runo.
Minun ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, mistä paikasta kirjoittaisin. Pääsiäisen aikaan oli kuitenkin niin kova kiire, etten kerennyt havannoimaan paikan päälle, ja niinpä tukeuduin muistoihini ja kirjoitin niiden kautta lapsuudenkodistani.
Kirjoitin vaaleanpunaisesta talosta, haaleasta ja viileästä. Siitä kuinka eräänä aamuyönä metsäpeura tuijotti minua pellolta vihreän sumun keskeltä, kuinka metsässä oli peikkojen sinne kantamia kiviä ja siitä kun rakensimme majan riiheen. Kirjoitin auringonkukista jotka ylettivät minua vyötärölle saakka tullessamme katsomaan taloa, kuinka rappuset narisivat eri tavalla jokaisen perheenjäsenen askelten mukaan, auringonlaskuista ja ruutuhyppelystä hiekkatiellä ja ikkunani alla kasvavista pihlajista.
Paikasta on tullut väkisinkin kaukainen satumaa, jossa ehkä jokainen eläin katosi vuoron perään jonnekin, ehkä metsään, jossa oli aina hirveä sotku, kauheasti lumitöitä, kylmät lattiat ja putket jäässä, valoisan portaikon alla pelkkiä rojuja ja kaljalaatikoita, naapurissakin pelkkä itkevä juoppo, liian matalat keinut ja kuka jaksaa ajaa koko helvetin nurmikon, mutta jossa silti oltiin lähinnä onnellisia ja ihan lapsia vielä.
Kaikesta tuosta kirjoittaessani ymmärsin, että joo, en saa sitä enää koskaan takaisin koska talo on myyty, mutta se ei ole ainoa syy. Syy on myös muistoissani, jotka värjäävät kuvani tuosta talosta ja sen maagisesta maisemasta. Kuvani siitä eivät ole totta. En saa tuota aikaa enää koskaan takaisin, koska sitä ei ole koskaan ollutkaan. On vain minä ja valheelliset muistoni. Tulkintoja, joskus jopa valheita.
Joku toinen näkisi talon aivan toisin, ja hänellä on luultavasti mielessään oma kaikkein tärkein paikkansa, joka symboloi tälle kauneutta, täydellisen säröistä onnea, lapsuutta.
Saattaa käydä niinkin, että joku kulkee kävelyllään tuon kaikkein kauneimman talon ohi ja miettii, että onpa tuossa kyllä ränsistynyt ja ihan helvetin ruma koppero. Ja minkä minä sille voin.