Pian parisen viikkoa asuttamamme koti on 60-luvulla rakennettu yksitasoinen puutalo, jota on laajennettu 80-luvulla. Yhteensä torpassa on noin sata neliötä, josta laajennuksen osuus on nelisenkymmentä. Vanhalla puolella on keittiö, kylpyhuone, sauna ja iso makuuhuone, laajennusosassa olohuone ja työhuone.
Taloa on remontoitu paljon, ja se on oikein hyvässä kunnossa. Niinkin hyvässä, että ennen muuttoa remontoimme ainoastaan seinä- ja lattiapintoja. Keittiössä tehtiin lopputalvesta laajempi remontti vuotaneen vesipostin takia, mutta se remontoitiin vielä myyjän piikkiin.
Kun on asunut koko ikänsä kerrostalossa, tuntuu yksinumeroisessa osoitteessa asuminen hullunkuriselta. Kulmat varmasti tasoittuvat ajan myötä, mutta vielä sammuttelen perässäni valoja, nukun öisin villasukat jalassa ja käyn suihkussa pikakelauksella sähkölaskun loppusumma mielessäni.
Eräänäkin iltana kaivoin antaumuksella nenää sohvalla viereisen ikkunan verhojen ollessa auki. Kääntäessäni pään ikkunan suuntaan vedettiin vastapäisessä talossa vikkelästi sälekaihtimet kiinni. Että terveisiä vaan stalkkaavalle naapurille, joka on kuulemma poliisi!
Siinä missä omakotiasuminen vaatii totuttelua (Siis miten voi missään olla näin hiljaista? Siis enkö mä voi täälläkään kaivaa nenää rauhassa?), yhtä asiaa ei ole tarvinnut väkisin opetella. Nimittäin astianpesukoneen käyttöä. Nobelin rauhanpalkinto sille, joka on vehkeen alunperin keksinyt. Meillä on suurimmat kinat koskaan käyty siitä, kumman tiskivuoro on.
Kinastelen paljon mieluummin siitä, kumpi on unohtanut astiat tiskialtaaseen.