Sain ilokseni seurata viimeviikkoista auringonpimennystä kotiparvekkeeltamme käsin, apunani superpäheät pahvilasit, jotka tipahtivat Tieteen Kuvalehden välistä kreivin aikaan. Muutaman kuvankin nappasin lasien läpi. Että onpahan nyt sentään joku muisto, vaikkei pimennys mikään spektaakkeli ainakaan tällaiselle tavikselle ollut. Hauskaa tapahtuman yhteydessä olivat enemmänkin urbaanit legendat, median hysteria sokeutumisen vaarasta sekä satunnaiset salakuuntelut. Tampereen pilvetön taivas ei pimennyksen huipussa juurikaan pimentynyt, mutta kaupungilla vanhempi rouva päivitteli ystävänsä kertoneen kuinka "hurjaa oli ja taivas oikein tummeni". Hymyilyttämäänhän se pisti.
Se onkin valitettavasti ainoa asia mikä lähiaikoina on hymyilyttänyt. Aloitin nimittäin terassiprojektin hyödyntäen muutamia aurinkoisia päiviä hiomiseen ja muuhun mukavaan hommaan. Liekö ilmojen, puun vai tekijän syytä, mutta valitsemani Tikkurilan Valtti puuöljy ei imeytynyt kunnolla puuhun ja sävykin oli pielessä, joten alkupisteessä ollaan. Hiontaa, pesua, uusi yritys tai suunnitelmien vaihto. Kaaosta, sotkua ja muuta kivaa. Ketuttaa. Mieheni sanoi, että en selkeästikään ole epäonnistunut elämässäni tarpeeksi (todennäköisempänä pidän, etten vain ole oppinut vieläkään käsittelemään epäonnistumisia, ilman taantumista taaperon tasolle).
Tähän nyt sitä painokelvotonta tekstiä. Ja paljon.
Otan viikonlopun kylmät sadepäivät ilolla vastaan, ihana pakkorako tehdä ja ajatella jotain muuta kuin parvekehommia.