Aikoinaan selaillessamme asuntoilmoituksia, hakukriteereissämme paritaloa ei ollut rastitettu edes vaihtoehdoksi. Sattuman kautta päädyimme kuitenkin puoliläpällä vaaleanpunaisen paritalon ensimmäiseen näyttöön.
Nopeasti olimme huomanneet keskustasta kolmen kilsan säteellä olevien huonokuntoistenkin omakotitalojen olevan budjetistamme yhtä kaukana kuin kohtuuhintaiset kolmiot olivat keskustasta. Päiväkodin, koulujen ja kaupan muodostaman pyhän kolminaisuuden keskiössä pönöttävä puinen paritalo oli pyörämatkan päässä keskustasta, leikkipuistoa ja kenttää vastapäätä. Tulevat rempat vähän ärsyttäviltä, mutta talo vaikutti terveeltä ja tuntui ihanalta kodilta, puutalounelmalta.
Mutta talo oli yhä edelleen paritalo. Suoraan verrattavissa kummitustaloon, jossa riidanhaluiset naapurit sekä kyttäävät ja nillittävät samalla, kun itse elävät leväperäisesti ja temmeltävät sotkuisesti. Asettuvat piruuttansa kaikkien remonttien esteeksi vaatien kuitenkin päivittäisiä talkoita ja kalliita kunnostustöitä. Juhlivat ja metelöivät aamusta iltaan, mutta samalla huomauttelevat vauvanitkusta ja haravoimattomista lehdistä. Ovat kaikin tavoin epämääräistä sakkia, ilkeitä ihmisiä, joilla on aikaa kiusata ja savustaa ruokansa ulkona joka päivä, jos kieltotaulujen pystytykseltä kerkeävät välillä syömään.
Huolimatta paritalon kauhuista, vaaleanpunainen unelma vei sydämeni vaaleanpunaisesta talosta löytyi kuitenkin enemmän plussia kuin miinuksia ja lähdimme tekemään tarjousta. Mutkien ja kuntotarkastuksien jälkeen muutto sovittiin muutaman kuukauden päähän syksylle.
Muuttopäivänä saavuin viimeisen kuorman mukana. Uusi koti ja talo jännittivät, mutta vielä enemmän mietitytti tulevat seinänaapurimme.Stressatessani uusista (sekopää!-)naapureista jännitin samalla, mitä he pitäisivät meistä. Olemmeko me liian roinaisia, metelöiviä, remppaavia, grillaavia...
Alkuun oli yllättävää huomata, kuinka vähän seinänaapureita oikeastaan näkee, ellei satu ovelle samaan aikaan. Tai kuulee, ellei satu rappuun tai eteiseen samaan aikaan. Alkuun pihamme jakoi vielä ränsistynyt, villiviinin valloittama aita, joka yliluonnollisesti pystyi kaatumaan yhtäaikaa molempiin suuntiin. (Se on mahdollista!)
Sitten kaikki alkoi pienestä...
Ensimmäisenä iltana kutsuin otsalamppu päässä (!!) viihteeltä saapuneen naapurin muijan viinille. Naapurin äijä jutteli usein aidan reunalla. Välillä rupattelimme ohimennen niitä näitä, harvoin välillä ihan asiaa mahdollisista remonteista tai vesimittarista.
Hommasimme yhteisen biojäteastian. Kaadoimme aika monta puuta. Kaadoimme ärsyttävän raja-aidan. Saimme kutsun naapurin puusaunaan. Saimme jouluna herkkukassin. Naapurin tytöstä ja Pojasta alkoi muodostua parivaljakko. Saimme kutsun syömään, viettämään vappua ja halloweenia. Hommasimme jätelavan. Lähdimme viikonlopuksi porukalla Helsinkiin. Saimme vanhoja vaatteita ja kumppareita Pojalle. Päätimme grillata viikonloppuna ja seuraavanakin. Mennä Tammelan torille, pyöräillä yhdessä Ahlmannille eläimiä katsomaan. Istahtaa illalla portaille lasilliselle. Rullaluistella Iidesjärven ympäri. Leikata etupihan aitaa. Pitää pihatalkoot. Pitää pihakirppiksen. Mennä pulkkamäkeen..
Etukäteen ajatellessani paritaloasumista ja kuunnellessani urbaanilegendoja sekopäänaapureista, en kertaakaan miettinyt paritaloasumisessa olevan positiivisia puolia, ihan itse asumismuodossa.
Hyvän seuran lisäksi on helpottavaa ja mukavaa, kun ympärillä on halutessaan ihmisiä, joiden kanssa jakaa arkea, suunnitelmia, pihahommia, päätöksiä ja kauppalistoja. Yksin ollessani, on kiva tietää seinän takana olevan jonkun kotona ja reissussa ollessamme helpottaa, ettei talo ole tyhjillään. Arkena voi autella pikaisesti lasten hoidossa tai hakemisessa. Lapsille on mukavaa, kun on muitakin tuttuja aikuisia ihan lähellä. Porukalla voi istua iltaa tai kahvitella kaverin kanssa ilman, että tarvii vaihtaa verkkareitaan. Kesken kakunleipomisen voi hakea naapurista leivinpaperia ja munia tai yöllä voi soitella lääkkeiden ollessa lopussa. Lisäksi yhteinen iso sisäseinä säästää lämmityskuluissa (ha ha ha haaaha haa).
Ruohonleikkureita, oksasaksia, kirvestä, tikapuita, kottikärryjä... kaikkea ei tarvitse olla kahta.
... ja naapuri jopa testaa osan uusista laitteista puolestamme.
Eilen pidimme virallisen yhtiökokouksen, jossa selvittelimme laskujamme, suunnittelimme piharemppoja ja söimme parasta juustokakkua.
Toki paritaloissa on asioita ja päätöksiä, joita pitää jakaa naapurin kanssa ja kyetä välillä kompromisseihin, muttei sen tarvitse aina tarvitse merkitä riitelyä tai huonoja valintoja. Miten itsekin ehdin ajatella niin negatiivisesti, vaikka suurin osa ihmisistä haluaa toisilleen vain hyvää ja elää kivassa ympäristössä? No, en syö hattuani ihan ensimmäistä kertaa..
Ja kävihän meillä hillitön mäihä naapurin herrasväen kanssa, aitojen molemmin puolin. Lähden tästä naapuriin istuttamaan rairuohoja. Rai Rai.
Hyvää maanantaita!
..joo siis oiikeesti, siis se muija tuli yöllä otsalamppu päässä baarista kotiin! Hullu!