Käänsin itseeni kohdistuvan termin vapaasti Urban Dictionaryn avulla termistä (crazy) "cat lady".
”Leskivanhus, joka asuu yksin ja pitää kymmeniä, satoja, kahvikuppeja kaapissaan. Yleensä paljon enemmän kuin mitä hänen puolisonsa, ystävänsä tai läheisensä ovat voineet koskaan ymmärtää. Toisin sanoen ”enemmän kuin laki sallii”. Näitä kahvikuppeja hän säilyttää pienessä ahtaassa talossaan kieltäytyen lahjoittamasta tai myymästä niitä edes oman turvallisuutensa vuoksi.”
Sellainen minusta varmasti tulee. Koen selittämätöntä himoa kahvikuppeihin. Enkä ole edes yletön kahvinjuoja, hifistelijä tai addikti. Olen kulutukseltani kenties normaalin alarajassa. Mutta kaupassa löydän itseni jatkuvasta hivelemässä erilaisia kuppisarjoja. Näen mielessäni kattauksia, hetkiä ja leivoksia kolmikerroksisissa torneissa. Höyryävä kiehkura kasvaa kupista ja onnellisuus on läsnä.
Meillä on jo enemmän kuppeja kuin kaksi ihmistä ja satunnaiset vieraat tarvitsevat. Mutta kuppikuume iski taas. Läheisellä kirppiksellä on myynnissä joitakin vanhoja Arabian Sointu sarjan kuppeja. Kaksi vaaleanvihreää, yksi harmaa ja yksi vaaleansininen tasseineen. 25 euroa kappale! Katselin, nostelin ja kuvailin kuppeja jo toistamiseen tuossa paikassa niin pitkään, että uskoin myyjän jo kohta naureskelevan.
Olemme muuttamassa uuteen asuntoon ja näin kuinka noista kahdesta vaaleanvihreästä kuppiparista nauttisin X henkilön kanssa kahvia (teekin käy) uudella parvekkeellamme. Ympärillä sisustuslehtimäinen maailma jonka tunnelmaa auringonsäteet korostavat. Pienellä lautasella kaksi siroa leivosta. Naurua ja hymyä. Minulle voi iskeä aivan järjetön "tarve" tällaisina hetkinä. Mielikuva oli niin vahva, että viisikymppiä tuntui hetkessä vain pieneltä summalta tuosta onnelisesta kuvasta. Tosin mielessä kävi kuinka hivuttaisin kupit hyllyyn niin että ne näyttäisivät että ovat kuin aina olleet siellä.. Aivan kuin tässä muuttorytäkässä ei muutenkin olisi entisiä kuppeja luovuttavana.
Sitten sain kiinni pakottavasta tarpeestani. Se mielikuva joka kupista minulle nousi höyryvänä kahvin sijaan, ohitti järjen ja käytännöllisyyden. Kuinka todennäköisesti ja kuinka monta kertaa istuisin parvekkeela juomassa juuri noista kupeista ystävän kanssa ilta-auringossa? Missä menee järjen ja fiiliksen raja? Onko mielikuva minulle luotu jostakin vai onko se oikeasti pohjimmainen haaveeni? Onko mielikuvan maailma todellinen vai luoko kahvikuppi kokonaisen epärealistisen maailman ympärilleen? Vähän niinkuin ihanan koriste-esineen kiikuttaessa kotiinsa (koska se näytti niin hyvältä kaupan sisustuksessa) ei näytäkään yhtään samalta.
Mitkä tavarat tuovat oikeasti onnea vaikka eivät olisi ensisijaisesti välttämättömiä siinä hetkessä? Tarkoitan ettei kaikkien tarvitse olla minimaalisia tai luopua kaikesta ollakseen onnellinen. Myös tavaroilla luo kotia ja paikkaa itselleen. Ainakin joillekin se on näin. Mutta milloin iskee sokeus ja syötetyt mielikuvien sekoittuminen omaan haluun? Miksi tavarat koettelvat välillä järjekä ja miksi toisaalta voivat tuoda hymyäkin elämään?
Olen varma että tämä kuppi fetissi johtuu siitä, että pienenä huruuttelin kahvikupissa huvipuistolaitteessa. Mutta don't worry tällä kertaa. En ole piilottelemassa parhaillani näitä kaappiini. Ainakaan vielä..