Saana täytti kaksi vuotta viime perjantaina. Kaksi on se maaginen luku, jota vanhemmat odottavat hiukan pelonsekaisin tuntein. Uhmaikä, tahtoikä, mitäs näitä nimityksiä tuolle nyt onkaan... Meillä menee tyttösen kanssa päivät vallan rattoisasti ja elämä on mallillaan. Voisin jopa väittää, että mitään kummempaa tahtoikää ei täällä ole käynnissä, jos siis unohdettaisiin päivän kulusta yksi kohta, päikkäreiltä herääminen. Voi luoja!
Saana nukkuu päikkärinsä rattaissa ulkona. Yleensä nukkumaan mennään niin, että tyttö hakee kaikki kolme unikaveriaan ja minä nostan hänet pehmoleluineen untuvapussiin rattaisiin ja lykkään ne pihalle. 1,5-2 tunnin kuluttua itkuhälyttimestä kuuluu iloinen "Heräsin!". Nykyään tuo iloinen "heräsin", saa kylmän hien nousemaan otsaani. Miten se voikaan olla niin harhaanjohtava huikkaus?
Menen ulos, nostan vaunuverhon ja tervehdin iloisesti tytärtäni. Untuvapussin uumenista minua tuijottaa kaksi pistävää silmää, katse on suorastaan haastava: Teepä äiti yksikin virheliike, niin täältä pesee. Ja minähän teen, joka kerta. Oikeastaan on ihan sama mitä teen, sillä väärin se menee kumminkin. Alkaa armoton kiljuntahuuto. Vedän vaunut sisään. VIRHE!
"EI,EI, EI SISÄÄN, EI SISÄÄN, EI EI EIIIIIIÄÄÄÄÄH!"
"No ei sitte sisään. Haluatko sie kölliä ulkona vielä?"
"JOO! YÄÄÄÄÄÄÄ!!"
Työnnän vaunut ulos. VIRHE!
"EI! EI! EI! EI!EI! EIIIIIIIIIIIIII!" tyttö kiljuu verannalla niin, että vaikut lentää korvista.
Enhän minä voi jättää sitä sinne pihalle kiljumaan, huolestuttaisin vielä naapurit. Vedän rattaat sisään armottoman rääkymisen säestämänä. Nostan vaunuverhon ja sanon napakasti:
"NYT loppuu huuto. Sulla ei oo mittään hättää, joten lopeta huuto."
Tyttö hiljenee hetkeksi, tuijottaa minua pistävästi ja vinttaa niiskuneidin ulos rattaista:
"Oho, tippu. Niiskuneiti tippu, oho, oho. Niiskuneiti."
Nostan Niiskuneidin lattialta takaisin tyttärelleni ja hän vinttaa sen taas pitkin eteisen lattiaa:
"Oho, oho, Niiskuneiti tippu. Oho, Niiskuneiti, Niiskuneitiiiiiiiäääääääh!"
"Saana, sinä heitit sen. Se ei tippunu. Sinä heitit sen", yritän toitottaa kuuroille korville.
"Niiskuneiti. Haulan! Haulan Niiskuneidin", tyttö on vaihtanut taktiikkansa, säälittävään nyyhkytykseen.
"Haluatko sinä Niiskuneidin?" kysyn.
"Haulan, niisk"
Nostan Niiskuneidin lattialta ja seison hetken rattaiden kuomun takana ja tuijotan Niiskuneitiä. Mulla tekisi mieli repiä siltä pää irti. Siitäkös se riemu vasta repeäisi: Oho, oho, katoppa ku sie heitit Niiskuneidin, niin siltä katkes pää... Tyydyn vain vetämään Niiskuneitiä kuomun takana pari kertaa turpaan ja kuiskaan sen korvaan: "Haista paska!". Ojennan Niiskuneidin tytölle, joka ulvoo edelleen vaunuissa.
"Tuutko syliin?" kysyn. (Miks minä muuten kyselen koko ajan, muutenkin sekaisin olevalta lapselta?)
"Joo!"
Nostan tytön syliin, juttelen hänelle ja kävelen sohvaa kohti.
"EI, EI, EI, POIS, POIS, PAAPAAMAAN, PAAPAAMAAN!" tyttö yltyy taas.
Lasken sätkivän mötkäleen sylistäni ja hän juoksee kiljuen rattaiden luokse.
"KYYTIIN, TÄNNE HAULAN! KYYTIIN, KYYTIIN, KYYTIIN!"
"Nyt Saana riittää! Sinä halusit sieltä pois jo. Huomenna sitte taas päikkäreille."
Tässä vaiheessa voin kertoa, että teenpä kummin vaan, lopputulos on sama. Joko nostan tytön vaunuihin ja hän kiljuu siellä tai annan hänen kiljua vaunujen vieressä. Tällä kertaa en todellakaan nostanut tyttöä enään vaunuihin, vaan hän kiljui pää punaisena vaunujen vieressä. Istuin sohvalle, otin lehden ja rupesin muka lukemaan, samalla hyräillen. Aikansa kiljuttuaan, tyttö tuli viereeni sohvalle. Kiljumaan.
"Tuu äitin sylliin."
"EI, EI, EI!"
"Ei sitte."
"BYÄÄÄIIIIIÄÄÄÄÄÄ!"
Pääni alkoi olla jo aika turra ja korvissa tinnitti mukavasti. Laskin lehden alas, laitoin kädet korvilleni, suljin silmäni ja rupesin laulamaan:
"LAALAAALALLATILAAA, LAALAALAA!"
Saanalla meni pasmat hetkeks ihan sekaisin ja hän hiljeni ja tuijotti minua. Avasin silmäni, laskin kädet pois korviltani ja sanoin tytölle:
"Äiti ei jaksaa kuunnella turhaa huutoa ennään. Aina ku Saana alkaa huutamaan, niin äiti alkaa laittaa kädet korville ja alkaa laulamaan."
Jos katse voisi tappaa, en olisi tässä kirjoittamassa nyt.
"BYYYYÄÄÄÄÄIIIIIIIIIIÄÄÄÄÄÄÄIIIIII!"
"LAALLAAALALLATILAAALLAAA!"
Tauko
"BYYYYÄÄÄÄIIIIÄÄÄÄÄÄÄIIIII!"
"LAALLAAALALLATILAA!"
Tauko
Jatkoimme tätä jonkin aikaa, kunnes tyttö hiljeni kokonaan. Katsahti pöydällä olevaa muumilaivaansa ja tuumasi: "Oho, oho, mikäs se siinä? Muumilaiva!". kapusi alas sohvalta ja ryhtyi leikkimään. Ihan niinkuin edellistä 20 minuutin episoidia ei olisi koskaan ollutkaan. Jonkin aikaa leikittyään, katsahti minuun ja sanoi:
"Saana vähän huutasi."
"No niin huutasit joo. Etkä ihan vähänkään..."
VOITTAJA!
Nyt tyttönen on taas päikkäreillä ja minun aika ryhtyä hiomaan heräämistaktiikkaani. Huh!
Mites muiden kaksivuotiaat? Onko elämä höyheniä ja ruusuja, vai löytyykö piikkejä seasta?