Niinhän on että minä olen vasta viimeiset kolme vuotta asunut täällä pääkaupungissa, ja sitä ennen koko lapsuuteni hiekkateiden, peltojen, omenapuiden, kanojen ja lehmien, yhdessä vaiheessa lampaidenkin, ympäröimänä (viljelykset ja hyötyeläimet tosin kuuluivat naapureillemme, meidän perheemme on lähinnä kissaihmisiä).
Ja joku voi tietenkin ihmeellisesti luulla, ettei maalla mitään tekemistä ole. No ei olekaan, paitsi leikit omassa pihassa ja talossa kuten Marta ja Mari -lätäkkö, Jahtimakkara, Huppinenä, Mattopaini ja Possu Uuniin. Sekä esimerkiksi haaveilu siitä että huiman huikea elämä alkaa 19-vuotiaana ja Green Dayn kuuntelu niin kovaa että Simba-kissa/leijona kuulee ja kipuaa puiset palotikkaat ylös ja ikkunastani sisään.
Mutta maallekin joku saattaa joskus rakentaa jotain todella hienoa ja inspiroivaa, kuten naapurikyläämme muuan von Heidemanit 1700-luvulla Urajärven kartanon. Pienenä olen kartanossa muutaman kerran käynyt, joskus koulumme kanssa letkassa pyöräillenkin, mutta nyt viime vuosien suurten entisöintien ja remonttien jälkeen oli taas hyvä aika hypätä äitin ja isin autoon ja käydä ihmettelemässä tiluksia.
Sanonpa vaan että kannattaa muidenkin käydä jos lähiseuduille eksyy.
Tunnustan kuitenkin, että kartanoon liittyy minulla hienoinen trauma. Se liittyy kartanon vanhaan asukkiin, nuoreen epävakaiseen Sofiaan, joka lopullisesti hulluksi tultuaan teljettiin ulkorakennuksen pikkuiseen ullakkohuoneeseen, jossa häntä ehdittiin pari vuotta lukkojen takana pitää, kunnes pääsi pakoon ja ryntäsi kapeisiin, jyrkkiin rappusiin. Kuinkas muuten kävikään kuin että niskat poikki ja kartano sai oman rauhattoman sielunsa kummittelemaan iäksi. Tämän tarinan kun lapsosena jo kuuli niin jopas jäi herkkään mieleen vellomaan niin kuin jokainen muukin paranormaaleja väristyksiä aiheuttava juttu. Portaissa yritän myös aina olla kovin skarppina.
Emmekä olleet tällä sunnuntaisella kierroksellamme (jolla sattumalta vanha vauvamuskari- ja yläastekollegani meitä vieraita hienosti opasti), ehtineet kuin keittiöstä ruokahuoneeseen, kun tätä ylläolevaa tuolikuvaa ottaessani puhelimeni kameraruutu täyttyi pinkkivihertävästä häiriövärinäkuviosta, vähän niin kuin joku tuollainen elektroninen laite mennessään rikki. SE OLI SE PERHANAN SOFIA-NEITO. Ja katsokaa vaikka tuota kuvaa, siellä hän puskissa lymyilee! Ja lymyilköön, sillä rauha ja kunnioitus hänen sielulleen. Kunhan ei puhelimeeni jäänyt säteilemään.
Mutta itse kartano -
kaunis
upea
kaunis!
Kyllä olivat entisöijät laittaneet paikkoja entistäkin hienompaan kuntoon, mahdollisimman lähelle kartanon viimeisten asukkaiden Lilly ja Hugo von Heidemanin toivomaa tilaa. Kartano on verrattain pieni, yläkertakin kun on vain prameilun ja näön vuoksi rakennettua tyhjyyttä, mutta siksikin juuri niin nätti ja vieraanvaraisen oloinen. Upeita eksoottisia matkamuistoja, taidetta krumeluurikehyksissä, vahvoja värejä, pitsejä, koristeellisia puisia huonekaluja, paljon viherkasveja... Ja mikä mahtava idea olisi nykyajan minikoteihin nuo päiväksi kokoontaitettavat sängyt! Kaiken kaikkiaan sellainen "voisin muuttaa" -kohde todella. Paitsi se kummittelu.............
Eikä kartanon maissakaan kovasti valittamista ole. Pienen järvenrantakävelyn jälkeen esimerkiksi kukkulalla siintää Hugon rakennuttama Valhalla. Kekkerit, häät, konsertti, kuvaukset, laskiaisrieha (pytingille johtava mäki olisi omiaan laskemiseen!) - järkätäänkö, hä?
Vähän niinku meidän talo oikeestaan.
Kannattaa vierailla ja ottaa vaikka hirveesti namiruokaa Valhallaan nautittavaksi - hyvin viihtyy!