Raivausta vai raivousta?

Painin sellaisen ongelman parissa, mikä on varmasti useimmalle meistä tuttu: tavarapaljous. Lähiaikoina olen huomannut erityisen vahvasti, kuinka tavarapaljous ahdistaa ja aiheuttaa huonoa omaatuntoa mulle. Ja samaa se kuulemma aiheuttaa poikaystävällenikin. Silti raahaan uutta tavaraa kotiimme säännöllisin väliajoin. Yritän kuitenkin karsia vanhaa tavaraa pois uuden tieltä. Aina tämä balanssi ei kuitenkaan pysy ja tavaraähky iskeekin sitten taas jossain vaiheessa. Kaapeissa tämä ähky on koko ajan ylitsevuotava. Ollaan kuitenkin päätetty tarttua härkää sarvista.

Kuten mainitsin viime kirjoituksessa, meille saapui jokin aika sitten uudet unelmieni keittiötuolit. Vanhat saivat siis luvan lähteä, vaikka niistä ihan kauheasti pidinkin. Samassa rytäkässä myin vielä kaksi samanlaista ja tavallaan ylimääräistä tuolia. Kaikki neljä ihanaa tuolia saivat lähteä, ihan vaan siitä syystä, ettei kaikkea voi säästää. Nuo kaksi ylimääräistä tuolia möin, koska ne oli meillä työtuoleina, eivätkä parhaat mahdolliset ergonomiansa puolesta. Niihin kun oli helppo ja mukava vääntää itsensä huonoon asentoon. Liian mukavat tuolit siis. Olemme pyrkineet nyt karsimaan runsaalla kädellä tavaraa kämpästämme ja viime viikolla lähti myös yksi hylly ja valaisin kiertoon. Silti hommaa on paljon. Kahden kamahomon kodissa karsiminen ja niukkuus on ihan todella iso haaste. Karsiminen ja raivaus on kuitenkin tämän vuoden teemamme, ehdottomasti. Tavoitteena loppuelämän teema. Ihan niin kuin elämäntapamuutokset ruokailuissakin. Tosin kummassakin ollaan tähän mennessä onnistuttu aika surkeasti.

Löysinkin tähän luopumisen tuskaan oivan (teko)syyn Hesarin artikkelia lukiessani:

Meil­lä so­dan ja pu­la-ajan ko­ke­neet van­hem­mat ovat kas­vat­ta­neet suu­ret ikä­luo­kat sii­nä hen­ges­sä, et­tä mi­tään ei saa heit­tää me­ne­mään. Ei­kä maa­seu­dul­la niin tar­vin­nut teh­dä­kään, kun lii­te­rei­hin ja tal­lin­vin­teil­le mah­tui ta­va­raa.
Suu­ret ikä­luo­kat kas­vat­ti­vat puo­les­taan lap­sen­sa vas­tuul­li­seen ku­lut­ta­mi­seen ja kes­tä­vän ke­hi­tyk­sen pe­riaat­tei­siin. Ta­va­raa ei noin vain ki­pa­ta kaa­to­pai­kal­le. Toi­saal­ta 1990-lu­vun la­mas­sa syn­ty­neil­le ope­te­taan, et­tä os­taa pi­tää, sil­lä ku­lu­tus­juh­la pi­tää ta­lou­den pyö­rät pyö­ri­mäs­sä.
Ei ih­me, et­tä suo­ma­lai­sil­le ker­tyy ta­va­raa.

Eri­tyi­sen vai­keaa on am­mat­ti­jär­jes­tä­jien ha­vain­to­jen mu­kaan luo­vil­la, vas­tuul­li­sil­la ja tun­ne-elä­mäl­tään rik­kail­la ih­mi­sil­lä.
Heil­le jo­kai­nen esi­ne tuo mie­leen as­so­siaa­tioi­den tul­van: Ke­nel­tä tä­mä on saa­tu, louk­kaa­ko luo­pu­mi­nen jon­kun tun­tei­ta ja mi­kä on esi­neen ar­vo? Ja jos poh­din­ta joh­taa pää­tök­seen luo­pua esi­nees­tä, edes­sä on uu­si rat­kai­su­jen sar­ja: voi­ko esi­neen myy­dä tai kier­rät­tää, min­ne ja mi­ten se tu­li­si toi­mit­taa?
Pelk­kä aja­tus­kin uu­vut­taa.

Tunnistan itseni aika hyvin tuosta pätkästä. Nyt kun olen saanut mustaa valkoisella, osaan ehkä myös työstää tätä. Kaikkea ei ihan oikeasti ole pakko säästää. Muistot kuitenkin kantavat pitkälle, eikä niihin tarvitse aina tavaraa. Paitsi päiväkirjaani ja valokuvia en kuitenkaan heitä pois. Enkä Uppo-nallea. Koskaan. Kaiken muun kohdalla voikin harkita paljon löyhemmin. Tästä se lähtee!

Kohtalotovereita? Vinkkejä? Apua?