Painin sellaisen ongelman parissa, mikä on varmasti useimmalle meistä tuttu: tavarapaljous. Lähiaikoina olen huomannut erityisen vahvasti, kuinka tavarapaljous ahdistaa ja aiheuttaa huonoa omaatuntoa mulle. Ja samaa se kuulemma aiheuttaa poikaystävällenikin. Silti raahaan uutta tavaraa kotiimme säännöllisin väliajoin. Yritän kuitenkin karsia vanhaa tavaraa pois uuden tieltä. Aina tämä balanssi ei kuitenkaan pysy ja tavaraähky iskeekin sitten taas jossain vaiheessa. Kaapeissa tämä ähky on koko ajan ylitsevuotava. Ollaan kuitenkin päätetty tarttua härkää sarvista.
Kuten mainitsin viime kirjoituksessa, meille saapui jokin aika sitten uudet unelmieni keittiötuolit. Vanhat saivat siis luvan lähteä, vaikka niistä ihan kauheasti pidinkin. Samassa rytäkässä myin vielä kaksi samanlaista ja tavallaan ylimääräistä tuolia. Kaikki neljä ihanaa tuolia saivat lähteä, ihan vaan siitä syystä, ettei kaikkea voi säästää. Nuo kaksi ylimääräistä tuolia möin, koska ne oli meillä työtuoleina, eivätkä parhaat mahdolliset ergonomiansa puolesta. Niihin kun oli helppo ja mukava vääntää itsensä huonoon asentoon. Liian mukavat tuolit siis. Olemme pyrkineet nyt karsimaan runsaalla kädellä tavaraa kämpästämme ja viime viikolla lähti myös yksi hylly ja valaisin kiertoon. Silti hommaa on paljon. Kahden kamahomon kodissa karsiminen ja niukkuus on ihan todella iso haaste. Karsiminen ja raivaus on kuitenkin tämän vuoden teemamme, ehdottomasti. Tavoitteena loppuelämän teema. Ihan niin kuin elämäntapamuutokset ruokailuissakin. Tosin kummassakin ollaan tähän mennessä onnistuttu aika surkeasti.
Löysinkin tähän luopumisen tuskaan oivan (teko)syyn Hesarin artikkelia lukiessani:
Meillä sodan ja pula-ajan kokeneet vanhemmat ovat kasvattaneet suuret ikäluokat siinä hengessä, että mitään ei saa heittää menemään. Eikä maaseudulla niin tarvinnut tehdäkään, kun liitereihin ja tallinvinteille mahtui tavaraa.
Suuret ikäluokat kasvattivat puolestaan lapsensa vastuulliseen kuluttamiseen ja kestävän kehityksen periaatteisiin. Tavaraa ei noin vain kipata kaatopaikalle. Toisaalta 1990-luvun lamassa syntyneille opetetaan, että ostaa pitää, sillä kulutusjuhla pitää talouden pyörät pyörimässä.
Ei ihme, että suomalaisille kertyy tavaraa.
Erityisen vaikeaa on ammattijärjestäjien havaintojen mukaan luovilla, vastuullisilla ja tunne-elämältään rikkailla ihmisillä.
Heille jokainen esine tuo mieleen assosiaatioiden tulvan: Keneltä tämä on saatu, loukkaako luopuminen jonkun tunteita ja mikä on esineen arvo? Ja jos pohdinta johtaa päätökseen luopua esineestä, edessä on uusi ratkaisujen sarja: voiko esineen myydä tai kierrättää, minne ja miten se tulisi toimittaa?
Pelkkä ajatuskin uuvuttaa.
Tunnistan itseni aika hyvin tuosta pätkästä. Nyt kun olen saanut mustaa valkoisella, osaan ehkä myös työstää tätä. Kaikkea ei ihan oikeasti ole pakko säästää. Muistot kuitenkin kantavat pitkälle, eikä niihin tarvitse aina tavaraa. Paitsi päiväkirjaani ja valokuvia en kuitenkaan heitä pois. Enkä Uppo-nallea. Koskaan. Kaiken muun kohdalla voikin harkita paljon löyhemmin. Tästä se lähtee!