Elämä, senkin keppostelija.
Juuri kun olen päässyt vauhtiin kiukuttelussa ja todennut, miten tylsää ja turhauttavaa elo välillä on, soi puhelimeni. Tai no. Väliä oli kyllä lähemmäs 30 tuntia, mutta elämän mittakaavassa se on vain yksi tujaus ja hujaus.
Luurin toisessa päässä oli tuleva vuokranantajani. Tu-le-va. Vuokranantaja.
Kävimme sunnuntaina hellun kanssa katsomassa kaunista puutaloasuntoa. Huristelimme sinne ihan yks-kaks-yllättäen, aika lailla suunnittelematta. Ja asunto oli ihana (mitä muutakaan voisi odottaa). Emme tietenkään viitsineet uskoa, että voisimme päästä muuttamaan siihen, koska kauniit asunnot menevät aina toisille onnekkaille pirulaisille.
Vaan ei. Tällä kertaa me olimme ne onnekkaat.
Pääsemme muuttamaan asuntoon, jossa on toimiva puuhella, aamuisin lämmitettävä kakluuni ja aivan liian jyrkät portaat yläkertaan. Siellä on puhtaan valkoinen lautalattia ja koko asunnon kokoinen kellari, jonka voi täyttää klapeilla. Pihamaalla on omppupuita ja naapurissa suloisia mummoja.
Kaiken huipuksi asunnossa on astianpesukone. Pelkään, että lähden aivan käsistä, sekoan täysin ja alan käyttää päivittäin puhdasta kahvikuppia. (En ole lapsuuteni jälkeen ollut tekemisissä tiskikoneiden kanssa.)
En millään malta odottaa, että saan rahdata muuttokuormani talolle.
