Mulla ei oikeastaan mitään avautumisen aihetta ole tällä kertaa. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa jotain, jotta blogi pysyisi jollain tapaa elossa. Edellisen postauksen jälkeen ollaan muutettu ja elätty kiireistä elämää. Joku viisas kerran sanoi, että kiire on pään sisällä. Pitää jossain määrin paikkaansa. Vaikka elämässä voi olla vaiheita, että hukkuu aikatauluihin ja loputtomiin tehtäviin, täytyy oppia jättämään joitakin asioita tekemättä ja siirtää vaikka seuraaville päiville. Itselle pitää antaa armoa. Päätin siis antaa itselleni armoa ja siirtää kaikki koulutehtävät seuraavaan vuoteen. Ei vaan!
Lähiaikoina olen pohtinut miltä tuntuu olla dementikko. Sana dementia juontuu ilmeisesti latinasta ja tarkoittaa vailla sielua/mieltä. Työharjoittelussa olen nyt jonkin verran törmännyt muistihäiriöisiin ihmisiin, joillakin on Alzheimer, joillakin Lewyn kappale -tauti. Molemmat kiehtovia. Etenkin kun näkee ihmisen, jolla on pitkälle edennyt em. sairaus. Tämä ihminen on vaan, on vaan. Noudattaa yksinkertaisia kehoituksia ja ohjauksia. Täysin vailla omia ajatuksia, kuin lobotomia-potilas.. Mahdotonta samaistua tälläiseen ihmiseen. Dementia ei itsessään ole itselleni mikään uusi juttu, sillä mummoni aikoinaan sairasti kahden aivoveritulpan jälkeen Alzheimeriä, joka eteni hyvin pitkälle. Äiti toimi tällöin omaishoitajana ja itse olin pahimmassa teini-iässä. Pääsin aitiopaikalta seuraamaan dementikon arkea. Olin kuitenkin jotenkin pyyhkinyt kaiken mielestäni, sillä muistan vain joitakin tiettyjä asioita siltä ajankohdalta. Esimerkiksi sen, että mummo välillä heräs keskellä yötä pakkaamaan matkalaukkua ja oli täysin valmis lähtemään pakoon sotaa. Jos oikein muistan, näin kävikin muutaman kerran. Myös sekin jäi hyvin mieleen kun kaveri tuli käymään. Pelattiin rauhassa pleikkaria pelihuoneessa kunnes tuli älytön ulosteen haju. Mummeli oli sisustamassa viereistä vessaa. Tämä oli kaverillekin miellyttävä kokemus.
Muutto on loistava henkisen ja fyysisen tasapainon mittari. Nimittäin itse ainakin kävin henkisesti useaan kertaan pohjalla, kuten myös vuokraamamme volkkarin kaasupoljin useassa huomiota herättävässä U-käännöksessä ja risteyksessä. Oma fysiikka rupesi pettämään jo puolessa välissä muuttoa. Lopuksi petti kokonaan seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana päivänä. Muutto oli lauantaina ja tänään keskiviikkona tuntuu, että olen vasta nyt palautunut sekä henkisesti että fyysisesti. Vaikka tosiaan kiirettä pitää, kun joutuu hankkimaan uutta tavaraa uuteen asuntoon. Mieli kuitenkin lepää täällä uudessa kodissa. Raahasin muutama kuukausi sitten roskakatoksesta pöydän, jonka maalasin, on nyt uuden keittiön ylpeys. Aiemmin en välittänyt kotonani ruoan syömisestä keittiönpöydän ääressä. Nyt välitän. Lisäksi asunnon sijainti on ollut hämmentävä ja outo. Hyvällä tavalla. Aikasemmin harjoittelupaikasta lähdin pohjoiseen, nyt etelään. Ja mikä parasta, en kaipaa lainkaan vanhaa kämppää. En yhtään turkoosinharmaansinisenoksennuksen väristä muovimattoa tai loputonta käytävää makuuhuoneen ja olohuoneen välissä, loputtomia naapureiden ääniä, keskiyön huonekalujen siirtelyä, äänekästä putkistoa, kylmää kylpyhuonetta. En mitään. Minulla on uusi koti.
En ole nyt hirveesti kuunnellut musiikkia, enkä myöskään oikolukenut kirjoituksiani. Linkkaan kuitenkin hienon biisin, jonka sanoja, ette tule ymmärtämään.