Tässä sitä ollaan - uuden kodin keittiönpöydän äärellä. Viikonloppu vain vilahti, ja Tammelalle tuli sanottua jäähyväiset. Se oli muutto se.
Operaatio itsessään oli kivuton ja lyhyt. Muuttoseuraksi saapuneet ystävät ja vanhemmat toimivat niin kantoapuna, siivousalan ammattilaisina ja järjen äänenä nyssäköitä purkaessa. Tavaran lisäksi sisään kannettiin muuttofiilistä ja juustosarvia -menestys oli taattu.
Nyt kun uudessa asunnossa on pesty ensimmäinen koneellinen pyykkiä, juotu hyvät kahvit, pussailtu, kokattu (vietnamilaisia kevätrullia, mikä mahtava aloitus elolle Amurissa) ja rojahdettu sohvalle pitkän päivän päätteeksi, voi paikkaa jo alkaa kutsua kodiksi.
Ja jo muutamassa päivässä uusi koti on paljastanut itsestään mieltä ylentäviä seikkoja. Kuten sen, että monesta asiasta tulee kivempaa silloin, kun tarkenee t-paita päällä. Edellisen kodin huoneenlämmön laskettua säännöllisesti alle kahteenkymppiin, tuntuu nykyisin vallitseva 22 astetta todella luksukselle. Teoreettisesti aamiaisen voisi nauttia hyvässä ryhdissä istuen, kun ei tarvitse nostella hartioita vilttivuoren alla korviin pitääkseen itsensä lämpimänä (käytäntö näyttäköön, kuinka asento korjautuu lämpötilan myötä). Tai höyryvästä suihkusta voisi tulla ulos lyhythihaisessa ilman, että iho on jo ajatuksesta kananlihalla.
Myös valonmäärä on ihmeellinen. Siinä missä kattoikkunat antoivat palan taivasta (noh, viimeiset kolme kuukautta lähinnä nuoskaa), ovat korkeat ja suuret ikkunat äärimmäisen miellyttävää vaihtelua. Keittiöstä näkee kadulle ja olohuoneen puolella saa nauttia sievän sisäpihan rauhasta. Kohta ollaan jo niin pitkällä kevättä, että viikonloppuaamuisin voi nauttia aurinkokylvystä olohuoneen matolla.
Täällä tuntuu hyvälle. Tavaroiden lisäksi paikkansa on jälleen löytänyt myös minä.