Piipahdin viikonloppuna Helsingissä. Kuuntelin ahnaasti tasaista kaupungin taustahuminaa, ihmisten puheensorinaa, linja-autojen sihahtelua ja jylinää liikenteessä. Istuin raitiovaunussa ja nautin siitä, ettei kukaan tiennyt, kuka minä olen, kenen tyttöjä. Kävelin paljon. Söin hyvää ruokaa. Kävin elokuvissa siskon kanssa. Ostin pari uutta mekkoa, joista maalla olisin voinut vain uneksia. Katselin nauravia ihmisiä, joilla oli puhtaat hiukset ja nätit vaatteet - sellaisia kuin Stella, jonka näin vilaukselta Akateemisen kirjakaupan rullaportaissa. Katselin ihmisiä, jotka näyttivät elävän täysillä, ihmisiä, jotka ovat maalaisserkkujaan useammin lempeitä itselleen. Ostin ison pinon ulkomaalaisia muotilehtiä.
Palasin maalle sunnuntai-iltana. Juna oli myöhässä. Odottelin Pasilan asemalla ja tunnustelin sitä fiilistä, että olen täysin yksin niin monen ihmisen joukossa. Junan vaunussa juuri kukaan ei puhunut mitään. Monen tunnin matkaamisen jälkeen astuin ulos viileään iltaan, hiirenhiljaiselle juna-asemalle. Neljänkymmenenviiden minuutin matka asemalta kotiin tuntui syksyiseltä. Tie mutkitteli metsän halki, sitten hämärässä siinsi järven selkä: tumman violetti, rauhallinen. Kotona odotti kaksi jättimäistä kulhoa mustaherukoita, jotka mies oli urhoollisesti poissaollessani kerännyt. Toisen kulhon laidalla matkasi vihreä mittarimato, taivaita tavoitellen.
