Olen valokuvannut aina. Ensin filmille ja nyt viimeiset vuodet digikameralla. Kironnut muutossa valokuva-albumeita, joita on pahvilaatikoittain. Selannut albumeita välillä kaivaten ja välillä helpottuen. Vanhoissa valokuvissa, jos missä, on mukana kaikki matkan varrella koettu. Ensimmäiset omat kodit, festarireissut, eksät, opiskelukaverit ja edesmenneet koirat. Pahanen pahvialbumi kätkee sisäänsä valtavan määrän tunnetta.
Havahduin paperisiin valokuviin muutama vuosi sitten, kun V syntyi. En ollut jaksanut teettää kuvia paperille enää vuosiin. Vanhat kuvat oli poltettu cd-levyille, eikä uudessa tietokoneessa edes ole cd-asemaa. Tajusin, että kuvat eivät tule säilymään varmasti missään muussa formaatissa, kuin paperilla. Olisihan se surullista miettiä joskus että ai niin, eipä muuten ole yhtään kuvaa lapsestakaan tallessa kun kaikki on sillä viisikymmentä vuotta sitten poistuneella tiedostoformaatilla...
Aloin teettää kuvia ja ostaa valokuva-albumeita. Ja niitä ärsyttäviä pikkuisia kuvankiinnitysliuskoja. Kuvien sommittelu albumiin on hidasta, meditatiivista ja rasittavaakin. Ja vie tuntikausia. Mutta olen tosi iloinen, että olen saanut aikaiseksi tehdä taas sitä hommaa.
Juhlan lisäksi yritän kuvata ihan tavallista arkea. Koiran silppuamia sohvatyynyjä, syksyn ensimmäisiä sänkipeltolenkkejä, narsisseja pihassa, kesän ensimmäisiä uimareissuja ja pihan hiekkalaatikolla vietettyjä hetkiä. En oikeastaan edes tiedä miksi. Pelkäänkö näiden hetkien katoavan vai etten enää muistaisi niitä?
Valokuva-albumin lisäksi kuvat ovat kahdessa paikassa digitaalisina. Mieluiten kuitenkin selaan niitä juuri albumista. Siinä on jotenkin ihan eri tunne kuin läppärin tiedostokansioissa. Päivät, viikot, kuukaudet, vuodenajat ja vuodet siististi mustille sivuille liimattuina.