Makuuhuoneemme tyhjään nurkkaan on viimeisen viikon aikana ilmestynyt uusia huonekaluja. Alunperin tuo nurkka odotti, että löytäisin siihen sopivan työpisteen ja pari hyllyä päälle, mutta sen jälkeen kun viime heinäkuussa lähetin miehelleni tekstarilla Clear Bluen kuvan, jäikin tuo nurkka odottamaan vähän erilaisia kalusteita. Nurkkauksesta tuli osittain vahingossa pyykinkuivauspiste, jonne myös kerääntyi puhtaiden pyykkien korit. Ehdin jo oikeastaan tottua pyykkitelineeseen ja ajatus vauvanhoitonurkkauksesta tuntui häämöttävän todella kaukana, jossain tulevaisuudessa.
Siinä ne nyt kuitenkin ovat, tekemässä uudesta perheenjäsenestä taas ajatuksen tasolla asteen todellisemman. Vaikka jättivatsassani tapahtuva jatkuva jumppaus vauvasta jatkuvasti muistuttaakin, niin nyt jotenkin ihan oikeasti sisäistin jollain tapaa aavistuksen enemmän, että meitä on kohta neljä. (Kunhan nyt kaikki sujuisi hyvin. <3 ) Istuskelin tänään sängyn reunalla ja mietin, minkälainen tyyppi hän mahtaakaan olla. Tuleeko hänestä yhtä tunnepersoona kuin veljestään ja äidistään, vai tasaisempi faktojen ja tilastojen tutkailija kuin isästään. Rakastaako hänkin croisantteja viikonloppuaamuisin niin kuin me muut, kinuaako hänkin tilkan kahvia aikuisten kuppiin, onko hän rasavilli vai mietiskelijä, vai molempia? Onko hän ulkonäöllisesti kopio isästään kuten veljensä, vai tuleekohan hänelle minunkin piirteitäni?
En malttanut olla sujauttamatta vauvakutsuilla lahjaksi saamaamme unipupua jo sänkyyn valmiiksi. Eilen illalla oloni oli sitä luokkaa, että taidan pakata sen sairaalakassinkin jo valmiiksi ihan kaiken varalta. Toivottavasti sitä ei vielä tarvita, mutta sanonpa vaan, että ihme on jos hän vasta täysillä viikoilla päättääkin tulla.
Hei pikkuinen, täällä me jo kovasti kaikki odotamme sinua, vaikka pidämmekin peukkuja pystyssä, että viihtyisit vatsassa vielä jonkin hetken.