Tuleva muutos asumisessa on tuonut mielenpäälle muutakin kuin kaihon vanhaa kotia kohtaan. Innostus uudesta asunnosta on vähintään yhtä suuri, ja muutoksenkaipuinen minäni odottaa helmikuun viimeistä viikonloppua jo kovasti.
Tässä olisi kuitenkin hoidettavana vielä muutama juttu - kuten vaikka se muutto. Olen jokaisessa muutossa luvannut useita kertoja itselleni (sekä mielessäni urheille muuttoapureilleni), että käyn kimpsuni läpi ennen muuttoa, ja pakkaan laatikoihin vain välttämättömät. Säästyypähän aikaa, vaivaa, säilytystilaa ja kantajan selkä. Tästä huolimatta olen joka kerta löytänyt itseni viskomasta kaappien sisältöä satunnaisiin säkkeihin vielä silloinkin, kun osaa tavaroista kannetaan jo muuttoautoon (monissa muutoissa avustanut äitini on tästä joka kerta yhtä pahoillaan). Edellämainitusta inspiroituneena päätin, että olkoon 8. kerta se, joka toden sanoo! Tässä operaatiossa mukaan pääsevät vain ja ainoastaan ne tavarat, jotka nytkin olisin valmis vastaanottamaan kotiimme muitta mukinoitta - ne tosilempparit siis.
Päätöksen seurauksena koti on alkanut runsaan viikon aikana täyttyä pienistä pinoista sitäsuntätä. Kellarista olohuoneeseen kannettu häkkivaraston tavarataivas on päätymässä lähes kokonaan kirpputorille, samoin iso osa vaatteista. Mukana on paljon hyvää - harmi vain, että se on samalla sellaista, mitä ei vain juuri tule käytettyä. Tunnelma kotia riisuessa onkin ollut kovin kaksijakoinen - samalla niin kevyt (ihana lunastaa itselle asetettu lupaus), mutta myös äärimmäisen ahdistava. Hitto kuinka paljon tätä tavaraa oikein on, miksi se on päätynyt minulle?! Ja ennenkaikkea - milloin siitä tuli turhaa?!
Kuvittelin päässeeni eroon impulssiostoksista ja toiveajattelusta vaatekaupoilla (siis täähän on tosi kiva, osaan kyllä käyttää tätä-mantra), mutta roinavuori todistaa olemassaolollaan toista. Ymmärrän kyllä sen, että tavaran kierrättäminen ei tee tehtyä ostopäätöstä tekemättömäksi. Minulta eteenpäin lähtenyt esine päätyy jonkun toisen nurkkiin, ja pahimmassa tapauksessa kaatopaikalle, kun kukaan ei näe siinä enää mitään arvoa. Miksi se silti ajoittain unohtuu? Ja kehtaankohan edes sanoa tätä: olen omasta mielestäni jopa aika tarkka kuluttaja...
Tein siis toisenkin päätöksen: kaapinnurkkien lisäksi on hyvä aika laittaa syyniin omat kulutustottumukset. Ei ole mistään kulmasta katsottuna järkevää ostaa sellaista, mitä ei kohta enää käytä. Koska kaipaan varmasti asian pariin järjen lisäksi lisäkannustusta, keksin mahdollisen ostohimon varalle kaksi loistavaa tapaa muistuttaa itseäni siitä, millaisia tunteita tavaran läpikäyminen on aiheuttanut.
Keino 1. Aloin haaveilla matkasta. Selasin sunnuntaina niin aktiivisesti lentohakuja ja vertailin tuloksia kalenteriini, että säästöhalua riittää. Jos suunnitelmissa on joko kesäinen New York tai junaseikkailu Euroopassa (salaa toivon, että sekä - että on osuvampi parivaljakko tässä tapauksessa), tulee rahan mennä säästöön satunnaisostosten sijaan.
Keino 2. Kasasin tavarat yhteen nurkkaan, ja otin niistä kuvan. Viimeistään vilkaisu siihen huolehtii siitä, että tätä muistoa aika ei kultaa.
Miinuspuoli molemmissa: toimii myös mahtavana aikavarkaana pakkauksen keskellä.