Olen tainnut tehdä melkoisen selväksi, etten ole tarkka siitä, minkä sävyinen lattiani on, tai mistä kulmasta valo siivilöityy seinilleni. Tärkeintä on, että minulla on lattia ja valoa ylipäätään.
Ei sillä ettenkö huokailisi ihastuksesta selaillessani sisustuslehtiä. Ehei, kyllä minulle kelpaisi natiseva puulattia ja betoninen olkkarin pöytä. Olisi ihanaa olla arvostettu arkkitehti, jonka korkeakiiltoisilla pinnoilla majailisi vain Toikan mittatilaustiikereitä ja klassikkokirjoja. Ollapa nainen joka syö aamiaisensa Mademoiselle-tuolissa ja nappaa ruususuolaa puuroonsa String-hyllystä.
Mutta.
Olen aivan liian suurpiirteinen ja kärsimätön valkkailemaan sadan eri lattiavaihtoehdon väliltä, tai keräilemään systemaattisesti tietyn värisiä astioita. Kun edes kuvittelen itseni valikoimassa värikarttoja, tulee tykyttävä tunne siitä että valitsen väärin ja herään jonain aamuna vihaten lattiaani. Siksi välttelen tekemästä liian pysyviä tai kalliita ratkaisuja sisustukseen liittyen.
Ostin eilen maton. Käyskentelin kirpputorilla ja törmäsin siihen sattumalta: liikkeen pimeimmässä kulmauksessa takkien ja muiden tavaroiden seassa pilkotti lattialistan viereen rytätty rulla. Värimaailmaltaan tiilenpunainen ja kuvioinniltaan jännä, hinnaltaan kaksitoista euroa ja viittä minuuttia myöhemmin minun.
Eihän se ole kelim eikä hamadan, mutta jotain samoja viboja siinä on. Vaikka aito persialainen näyttää hyvältä, epäilen että sille käy samalla tavalla kuin siksakille ja parin vuoden takaiselle inka-ilmiölle: kohta jo kyllästyttää. Mielenkiintoista nähdä minkälaisiksi basaareiksi kierrätyskeskukset muuttuvat, kun itämaisen maton aika on ohi. Aika halpaa haaveet.
Ostan tavarani mieluiten laadukkaina ja käytettyinä, enkä ole valmis maksamaan satoja euroja yksittäisestä sisustustavarasta. Edullinen hinta ja hyvä laatu ovat pari johon törmää harvoin, ja kun törmää, on toimittava. Sille ajatukselle perustuu lähes kaikki mitä kaappeihini hankin: kotini ja vaatekaappini ovat täynnä onnenkantamoisia. Ja se jos jokin on filosofiana paljon toimivampi kuin mitä ökykallis bulkkidesign voi tarjota.
Totuus on tämä: en asu vanhassa arvokiinteistössä, enkä kantele ruskeita ruokakasseja jykevän jugend-korttelin sisäpihoilla. Asun 70-luvulla rakennetussa sinapinkeltaisessa kerrostalossa jolla on purkutuomio. Tätä taloa ei enää parin vuoden päästä ole. (Luoja paratkoon, mihin minä sitten menen?) Pesen pyykkini viereisen talon pohjakerroksessa ja kuljen hissillä joka pitää maailmanlopun ääntä.
En edes tiedä tuleeko minusta koskaan talonomistajaa. Jos tulee, talo on todennäköisesti vanha ja liikuttavalla tavalla kämäinen. Sellaisissa paikoissa viihdyn parhaiten. Paikoissa joissa näkyy muutakin kuin ihmisen alunperin suunnittelema jälki ja äärimilleen viritetyt tilaratkaisut. Piha, seinät ja tavarat joihin aika on piirtänyt omia, epäsopivia ääriviivojaan. Sellaisesta minä pidän.
Laura