Maatessani 17-vuotiaana silloisen poikaystäväni vanhempien sängyllä, keksin ensimmäisiä sellaisia unelmia, jotka edelleen muistan varsin selkeästi. Unelmani kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan näin: haluan asua joskus kodissa, jossa on kattoikkunat. Unelma itsessään ei ollut siihen hetkeen kauhean omaperäinen, sillä se syntyi maatessani kattoikkunoiden alla. Yhtäkaikki, se jäi elämään.
Kun runsas vuosi sitten marssin innosta hihkuen tähän asuntoon sisään en vaivautunut hillitsemään itseäni. Vihdoin, vajaa 10 vuotta myöhemmin olisi se hetki, kun jokin haaveistani olisi käymässä toteen - uudessa kodissa oli kattoikkunat. Oli jo aikakin.
Ikkunat ovat asettaneet haasteita sisutukselle ja asunnon lämmittämiselle - kovimmilla pakkasilla nenä jäätyy sohvalla. Valokaan ei ole ollut talvikuukausina itsestäänselvyys lasien ollessa kuukaudesta toiseen joko jäässä tai lumen peitossa - oh well, on ollut ainakin tunnelmallista. Talven haitoista huolimatta viikonlopun valo sai minut silti jo nyt kaipaamaan sitä, mitä on ollut tähän astisista kodeistani vain ja ainoastaan tässä - oikeus nauttia auringosta aina sen nousun hetkistä laskuun saakka.
Nyt, vuosi tuosta tammikuusta eteenpäin, kattoikkunat ovat se jokin, joka saa tästä asunnosta luopumisen tuntumaan erityisen surumieliselle - ja samalla se jokin, joka muistuttaa minua siitä, että haaveilulla on väliä. Lähtökaihoissani tuijotin tähtiä sängystä lauantaiyönä ja keksin taas unelman: haluan asua joskus uudestaan kodissa, jossa on kattoikkunat.