Eräänä päivänä tekemättömiä töitä vältellessäni keksin alkaa siivota paperihelvettilaatikkoa. Siis sitä, minne työnnän kaikki viralliset tai muuten vaan tärkeät asiapaperit. Osa on päätynyt siististi kansioon, kuten työ- ja koulutodistukset, mutta laatikko sisältää myös kaikkea muuta käsittämätöntä paperijätettä maan ja taivaan väliltä, mitä vuosien saatossa olen saanut käsiini ja jostain syystä ollut kyvytön heittämään niitä pois.
Löysin muun muassa festarilehtisiä, joista mainittakoon esimerkiksi vuoden 2006 Ruisrock ja kasan sisäänpääsyrannekkeita luoja ties mistä tapahtumista. Löysin kirjeitä, jotka oli kirjoitettu rakkaudella ja toisia mitkä olivat virallisempia. Kirje koulusta, minne minua ei hyväksytty, muistan edelleen miten surullinen olin kirjeen luettuani. Onneksi laatikosta löytyi myös hyväksymiskirje toiseen kouluun, mikä näin jälkeenpäin ajatellen olikin se parempi minulle. Erilaisiin matkoihin liittyvää paperia oli myös kasapäin. Löysin muun muassa matkalaukkuihin kiinnitettyjä lipukkeita ja käyntikortin juuri siihen yhteen ihanaan espanjalaiseen ravintolaan, missä viini tuotiin pöytään kysymättä ja missä maiston ensi kerran aiolia.
Laatikon pohjalla ajelehti irtonaisia valokuvia, jotka ovat joskus olleet kehyksissä, mutta ovat joutuneet siirtymään uusien tieltä. Joulukortteja ja onnitteluja syntymäpäivästä, kihlautumisesta, valmistumisesta. Korttien osoitteet vaihtelivat asuinpaikkani mukaan, jotkut olivat matkanneet pidemmän matkan Tanskaan asti, jossa majailin puolisen vuotta. Löysin terveystodistuksen, joka minulle oli teetetty yhdeksännellä luokalla ja todistuksen, joka vakuutti minun suorittaneen inssiajon läpi hyväksytysti.
Tyhjensin koko laatikon, heitin tarpeettomat pois ja järjestin loput kansioihin. Homman jälkeen olo oli hieman hämmentynyt, ihan kuin koko pieni elämäni olisi ollut tuossa laatikossa. Kaikki paperit, jotka todistavat kukin osaltaan minun osaavan jotain, olleeni jossain ja kokeneeni asioita ovat tuossa laatikossa. Paperisia todistuksia ja muistoja.
Olen muuttanut useamman kerran ja joka kerta pyrkinyt hankkiutumaan ylimääräisestä tavarasta ja roskasta eroon. Aloin epäillä että karsintani ei ole koskaan saavuttanut tuota laatikkoa.
Suurta hilpeyttä herätti vanha kuntosaliohjelmani, joka löytyi yhdestä kansiosta. Sen teki eräs personal trainer 17-vuotiaalle minulle erään pikkukaupungin kuntosalilla. Paperin alussa kehotettiin veivaamaan cross traineria vähintään 20 minuuttia treenin aluksi JA lopuksi. Ja minähän veivasin. En tiedä mistä ammensin tahdonvoiman tuolloin, koska nykypäivänä jo 5 minuuttia cross trainerissa tuntuu seisauttavan aivotoimintani ja kyllästyn lähes kuoliaaksi. Tiedetään, tiedetään, se lämmittely on tärkeää, mutta 20 minuuttia cross trainerissa? Joka kerta? Aluksi ja lopuksi? Hrrr...
Myös painot olivat lähes naurettavan kevyitä, mutta ehkä niillä 17-vuotiaan liikunnanvälttelijän narukäsillä ei enempää olisi nostettukaan. Ja tietysti pelkäsin myös, että suurilla painoilla minulle yks kaks pamahtaa ihan valtavat lihakset, niin etten enää mahdu kuntosalin ovista ulos. Niinpä niin.