Mummollani on tapana sanoa, että "kaikille paikka, kaikki paikalleen". Tämä pätee erityisesti siivotessa: se on helppoa, kun kaikelle on paikkansa.
Minulla on helvetisti astioita, kun ottaa huomioon, että asun yksin. Minulla on paljon myös kirjoja, mutta niitä en pyytele anteeksi. Elokuviakin on kertynyt, mutta niitä olen vähän karsinutkin.
En oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua tähän ympärillä vellovaan minimalismiin.
Olen aina elänyt yltäkylläisyydessä. Vanhemmillani oli tapana tuoda jokaiselta Helsingin-matkaltaan tuliainen, ulkomaanreissuista puhumattakaan. Joululahjoja olemme veljeni kanssa saaneet aina paljon. Tarvitsenko kaikkea, mitä minulla on? En varmasti. Pidänkö tavaroistani? Suurimmasta osasta kyllä. Silti tulee huono omatunto siitä, etten tahdo luopua monesta omistamastani asiasta.
Tavallaan ihailen kuvia minimalistisista kodeista. Näyttää kauniilta, kun vaatekaapissa on paljon tilaa. Toisaalta olen usein katunut, kun olen kierrättänyt joitain vaatteitani. Samaten tuntuu pahalta antaa pois tai myydä tavaroita, joita olen saanut lahjaksi. Näitä ovat esimerkiksi torkkupeitot/viltit (yksi on isomummoni tekemä, toinen mummoni ostama ja kolmas poikaystävältä joululahjaksi saatu). Samoin lautaset: minulla on pelkästään 18(!) turkoosia Iittalan Teema-lautasta, tosin useassa eri koossa. Kaikki olen saanut lahjaksi (en tosin aivan käsitä sukulaisianikaan, jotka ajattelivat sen olevan hyvä idea ostaa varsin nuorelle naisenalulle helvetinmoinen kasa lautasia). Pyyhkeitä on vino pino, yhtäkään en ole itse ostanut, samoin lakanoita.
Voin myöntää, että kyllästyn helposti. Turkoosi on ruvennut tympimään. Tykkään siitä, että on useita vaihtoehtoja. Silti olen alkanut harkitsevammaksi ostajaksi. Yritän ostaa laadukkaampaa, vähemmän, harvemmin. Välillä onnistun, toisinaan en.
Olen hyväksynyt sen, että ehkä kaikkien, tai ainakaan minun, ei ole edes tarkoitus elää kamalan minimalistisesti. Kiinnyn oudolla tavalla moniin tavaroihini, ja on paljon sellaista, mistä en tahdo luopua. En ole varma, olenko tehnyt tästä ongelman vasta sen jälkeen, kun kaikkialla alkoi vilahdella kuvia minimalistisista asunnoista ja vaatekaappien karsimisista. Yritän potea vähemmän huonoa omaatuntoa siitä, että minulla on tavaraa.
Tällä hetkellä tavoitteeni on elää tavaroideni kanssa sen verran sulassa sovussa, että mummoni ajatus pääsee elämään täällä yksiössänikin. Siivoaminen on perseestä, koska kaikelle ei ole paikkaa. Vähän pitäisi siis ainakin karsia.