Pojan tapaturmasta on kulumassa vasta neljäs päivä ja minä olen puhki. Totaalisen rätti, poikki, puhki ja väsynyt. En voi ymmärtää miten sellaiset vanhemmat jaksaa väsymättä, joiden lapsi joutuu viettämään sairaalassa pitkiä aikoja, viikkoja tai kuukausia, kun minusta on mehut imetty jo näissä muutamassa päivässä. Tottuuko siihen?
Vaikka en yleensä koe olevani ihan älyttömän huono äiti, niin parina viimeisenä päivänä minusta on kuoriutunut suorastaan paska äiti. Olen kovasti yrittänyt olla hyvä, tehdä oikein, pitää reipasta mieltä yllä, lohduttaa ja tsempata, järjestää koulukyytejä, perua lääkäriaikoja, perua omia työkeikkoja, raivata kotoamme tilaa kipsijalalle kulkea, korottanut Teinin sänkyä, raivannut ja siivonnut, ravannut sairaalassa lapsen luona, yrittänyt olla äitinä myös Saanalle ja leikkiä hänen kanssaan...
Jos vain listaisin tuohon ylös kaikki hyvät asiat, joita olen tehnyt, näyttäisin varmasti supermutsilta ja voisin sen kyllä omaa mieltä huijatakseni tehdäkin, mutta minulla ei ole tapana valehdella, etenkään itselleni.
Tuon kaiken lisäksi olen siis myös tiuskinut Jykälle, huutanut Teinin isälle, juottanut Saanalle aivan liian monta pillimehua, komentanut Saanaa liian kovalla äänellä, ärsyyntynyt ja suuttunut Teinille hänen käytöksestään, vaikka tiedän hänen voivan todella huonosti, aiheuttanut hoitajille työperäisen stressin jatkuvilla soitoillani ja neuvoillani, valittanut väsymystäni, vaikka se nyt on pienin murhe tässä tilanteessa, itkenyt, surkutellut, syönyt kaikkea pskaa, jättänyt peseytymättä kunnolla, kävellyt kaupungilla mummelin ohi, joka olisi halunnut jäädä juttelemaan.
Kirsikkana paskakasan päällä, olen myös säälinyt itseäni. Oikeasti, minä, itsekeskeinen paska, säälin itseäni! Voitteko kuvitella, lapseni makaa sairaalassa, ei kykene liikkumaan tai nousemaan keppien varaan oksentamatta, niin minä kehtaan yön pimeinä tunteina sääliä itseäni. Sitä kuinka raskasta nyt on, sitä miten MINÄ jaksan tulevat yöt ja päivät hoitaa lapsiani, sitä kuinka jaksan hoitaa työkeikkani... Arvatkaa mikä öiden paras itsesäälin aiheeni on? No se, kun en ole kyennyt olemaan tarpeeksi hyvä äiti lapsilleni! Ihan itseaiheutettua itsesääliä siis. Just ja terve!
Voiko itsekeskeisempää ihmistä maa päällään kantaa, oikeasti? Tekisi melkein mieli vetää itseään avokämmenellä naamaan just nyt, kun rupesin tätä asiaa pohtimaan tässä koneen ääressä. Phuh! Minä, minä, minä, voi minua raukkaa, voi voi voi VOI VITTU JOO!
Painelenpa tästä katsomaan itseäni peilin ja sanomaan sille pari valittua sanaa.