Katselin kotiani lannistuneena. Paljon tavaraa, paljon kasoja, paljon kulkuesteitä. Asioita, jotka rohmusivat energiani. Usein pakenin kauppakeskukseen ostamaan ihanne-elämääni. Sitä, jossa on valoa, tilaa, jäjestystä. Tultuani kotiin etsin avaimia kymmeniä tavaroita syöneestä laukustani, käänsin sen ympäri pihalle, kiukuttelin ja kirosin ympäri laukkua levinnyttä huulirasvaa. Kotona kahlasin lehtipinon yli ja jätin takin kellariin menevien laatikoiden päälle. Lösähdin sohvalle ja selailin ihannekoteja netistä. Arvotin itseäni kodin kautta, siitä tuli rasite, joka ei tuntunut turvalliselta pesältä, vaan roinahelvetiltä, josta syöksyin aamulla lähikahvilaan väljemmille vesille lukemaan aamun lehdet. Kodin siistiys oli meriitti muiden meriittien listassa, jos koti ei ollut järjestyksessä, olin epäonnistunut ihminen.
Päätin muuttaa asiat, sillä ilmeisesti olen itse vastuussa onnestani. En siksi, että minimalismi oli muodissa sisustuslehdissä, vaan koska olin hermostunut itseeni ja kaaokseen. Kaaos päässä ja kaaos kodissa, ei toimi. Toisen pitää olla järjestyksessä, jotta toinen pysyy kasassa.
Aloitin seuraavalla tekniikalla:
Entisen tavaroiden siirtelemisen sijaan avasin saunan oven ja päätin siirtää sinne kaiken turhan. Päätin siivota kotini sellaiseksi, kun halusin sen olevan ja hengittää raikasta ilmaa. Tavarat säilyisivät saunassamme seuraavaan päivään, kerrankin en lannistuisi kasojen edessä, vaan kasaisin kaiken yhteen tilaan, josta toimittaisin ne vaikka viimeisillä voimillani eteenpäin. Nyt sai riittää, päätin ottaa elämäni haltuun ja viedä omistusoikeuden kipoilta, kupoilta, sisustuselementeiltä ja laskupinoilta.
Tämä kaikki tapahtui noin kaksi tuntia sitten, mutta päätin käyttää muualta elämästäni tuttua tekniikkaa. Ajattelen olevani jo pitkällä, olen tehnyt tämän aiemminkin. Pikku juttu, kun vain päättää tehdä. Nyt menen toteuttamaan tämän kaiken ja laitan koneelle auki kuvia kodeista, joissa haluaisin elää ja hengittää, pian tämäkin on sellainen.