Kotikaupunkini lukuisat puut loivat paksun lumikerroksen ansiosta taianomaisen talvimaailman. Kuin olisi tullut valovaippaan, jossa huopikkaan alla lumihiutaleiden sakarat narskuivat rikki. Aarresaalis kainalossa nousin yläkertaan vanhaan huoneeseeni. Ikkunan välistä tervehti rivi vanhoja joulukoristeita, jouluenkelien kuoro. En antanut heittää niitä pois, varsinkaan sitä jolla oli vaaleanpunainen mekko. Muistan yhä häivähdyksinä hetken jolloin suojasin sitä käsissäni ennen ostohetkeä.
Laskin ikkunalaudalle saaliini. Valkoinen pöytäliina jonka toisessa päässä oli pitsiä. Koneommeltua, mutta pitsiä silti. Paksun liinakankaan päälle asettelin neljä hopeanväristä tarjoilulusikkaa. Ne olivat mielestäni ihania, kauniita. Tällaisia näki sisustuslehdissä ja -blogeissa. Samalla löytöjä ihaillessa, mielen perukoilta nousi haikeus.
Tosiasiassa ne eivät sopisi asuntooni. Pöytäliina ei näyttäisi miltään ja lusikat hukkuisivat muun tavaran sekaan. Tai sitten ne pomppaisivat silmille huutaen liiallista yritystä johonkin mitä ne eivät tavoita. Joskus sitä hankkii tavaroita joita haluaisi käyttää tai vaatteita, joita vain haluaisi pitää.
Joskus taas on tavaroita jotka ovat tietyllä tapaa kaikessa epäsopivuudessaan ja jopa "kauheudessaan" omalla paikallaan. Ei ole pitkä aika siitä, kun äitinsä luo tullut serkkuni ja minä istuimme yhdessä saunanlauteilla pulputtelemassa kuulumisiamme. Kauha heilahti, löyly nousi äänen kera kiviltä kohti kattoa ja olimme hetken mietteissämme. Saunanoven viereltä lämpömittarista näki nousevat asteet. Vihreällä nauhalla toisiinsa sidotut puukellot oli nostettu mittarin päälle ympärivuotiseksi koristeeksi soimaan äänettömästi.
"Jotenkin nuo kellot vain kuuluvat olla täällä. Ne on kerran jouluna saunaan laitettu ja siitä ne ovat seuraavaan aina seuranneet." Muistin nuo kellot tätini kahdesta edellisestä saunasta. Sitten serkkuni jatkoi, "Vaikken niitä omaan kotiini ottaisi."
Monilla tavaroilla on mystisiä ominaisuuksia kuulua johonkin, vaikka eivät periaatteessa sopisi sisustuslehtimäisesti tai fengsuihin mukaan. Jokin turvallinen ja tietty asioiden muuttumattomuus saa ne sopimaan sopimattomuudellaan. Samoin kuin jouluenkelit ikkunan välissä ja puukellot saunassa, merkitsevät pysyvyyttä syyllä "koska niin on aina ollut".
Eihän palapeliäkään odota nostavansa valmiina kuvana. Jännitys on palojen loksauttelussa, oikeiden paikkojen löytämisessä. Itse tehdyssä kokonaisuudessa. Oikeastaan haikeus nousi jostakin syvemmältä kuin hopealusikoista ja vuokra-asunnon yhteensovittamisesta. Juuri kun on elämässä siirtynyt yhdessä asiassa eteenpäin, jokin toinen asia muljahtaa raiteiltaan. Olen kahden kaupungin ja kahden asunnon välitilassa. Tilanne joka ratkeaa joskus, mutta ei tiedä ihan tarkkaan koska. Sen vuoksi palasten järjestely ei kahteen kuvaan onnistu eikä huvita. Voi heittää lusikan nurkkaan.
Missä oma koti on? Missä sydän on? Missä mahdollisuudet? Ja mikä tekee oman kodin?