Tänään on ollu jotenkin ankea olo. Nukuin viime yönä kolme tuntia ja esikoisella oli oikojalle aika 8.15, kävin sillä aikaa pikapikaa ruokakaupassa, sitten kotiin ja päikkärit. Mimmit katteli Ally McBealia ja mä torkuin toisella sohvalla reilun tunnin. Sitten esikoinen optikolle, josta myöhästyttiin muutama minuutti (soitin ja sanoin, että ollaan matkalla, myöhästytään 5-7min. niin vastaus oli: "Tulkaa nyt ripeästi, jos vaan voitte, kun seuraava asiakas tulee sitten jo puolelta." Ilmaan jäi vajaaksi kysymys, tullaanko me kuitenkin. "Yrittäkää nyt tulla ripeästi.")Heitin lapsen ulos likimain liikkuvasta autosta ja käskin juosta vihreälle ovelle. Itse vein autoa parkkiin ja etsin parkkikiekkoa, joka löytyikin sitten sieltä, mistä pitikin ja mistä ensin katsoin. Juoksin lapsen perään niin siellä tyttö istuu ja odottaa: "Siellä on vielä edellinen asiakas." Okei, anteeksi, että ollaan myöhässä, tän takia vedettiin mutkat suoriksi kahdella renkaalla puhelintylyydestä pelästyneinä. Kaiken huipuksi (pieni kuitti myöhästymisestä toki tuli tuloksia kerrottaessa), meille oli varattu aika optikolle, kun piti olla silmälääkärille; tieto joka oli vain heidän koneellaan, ei minulla missään. Ja näin ollen menemme kahden viikon kuluttua uudelleen. Jee.
Edelliseltä reissulta kurvasin puoliunessa takaisin kotiin mun lempipizzerian kautta, jaksoin syödä neljänneksen ja kaaduin sohvalle. Toiset päikkärit ja kello oli hädintuskin kaksitoista. Ei ollut mielessä mitkään muut poistot kuin univelan poistot. Ei onnistunut sekään, olin ihan toistaitoinen töissä iltavuorossa, jonne kaahasin tukka pystyssä ja just heränneen näköisenä. Kärsivällisyys melkein yhtä nolla kuin kotonakin.
Tulin kotiin puolitoista tuntia sitten. Halasin ja suukottelin lapset. Join teetä ja söin ruisleipää. Otin kaksi ylimääräistä viipaletta juustoa. Löysin alla olevan runon.
Älä piilota iloa, arki.
Älä kätke kirkasta taivasta,
älä murskaa unelmia,
älä mykistä arkoja ajatuksia.
Näytä minulle
tavallisuuden rikkaus, pieni onni,
rihkamasta irroitettu riemu.
Vie silmistäni sumu ja yö,
päästä valloilleen heleä tuuli
että ripustaisin iloni tienviitoiksi
kaikkien nähtäviksi
valon pilkahdukset.
-Pia Perkiö: Toivon valoa 2004-
Nyt poistan itseni koneelta sänkyyn. Huomenna poistan kaksi tavaraa. Tai luultavasti viisi, koska maksan myös laskun, joka tuli peruuttamattomasta jääneestä kirjakerhopaketista, kirjoista, joita en voikaan palauttaa. Yhtä en halua, toista en malta ja kolmatta en voi.