Oman pikaisen kuolemantaudin, lapsen kuumesekoilujen, akuutin motivaatiopulan raskauttaman opiskelusyksyn, pimeän ajan väsymyksen ja yleisen aikaansaamattomuustilan johdosta päätin, että hitto vie, tänä jouluna en siivoa sen kummemmin kuin muutoinkaan arkena. Joulusiivoukseen ei vain tuntunut riittävän paukkuja.
Aikaisempina vuosina olen ollut joulusiivouksen pääarkkitehtina, muistanut vauhkota siitä ja säntäillyt pitkin asuntoa vesiämpärin ja rätin kanssa jynssäämässä kaappien ovia ja hyllyjä, kasaamassa vaatteita kirpputorisäkkeihin ja järjestelemässä purnukoita uudelleen. Olen värvännyt ovenkarmien ylälaitoja tukallaan viistävän pikkuveljeni pyyhkimään korkeimmat kaapinpäälliset, jynssännyt lattialistojen päällisiä selkä jumissa ja passittanut miestä kantamaan roskia ja luuttuamaan lattioita.
Nyt päätin että aion ulkoilla, kuntoilla, syödä, aloittaa kasaantuneiden kouluhommien tekemisen ja nauttia olostani punkan pohjalla siinä määrin kuin kaksivuotiaamme sen sallii. Mutta pari iltaa sitten keittiöstä alkoi kuulua kummaa kolinaa. Mies oli aloittanut joulusiivouksen. En tiedä, onko syyttäminen opittua tapaa, joka juontaa juurensa lapsuudesta asti ja sitä myöten mahdollisia vieroitusoireita, kun siivousta ei aloitettukaan normaaliin tapaan. Niin tai näin, jonkin hulluuskohtauksen tuo puolisoni sai - olisin nimittäin kuvitellut tämän olevan vain hyvillään, jos olisimme voineet unohtaa koko siivoushomman.
En kuitenkaan osannut pitää suunnitelmistani kiinni ja suunnata kylmästi salille ennaltaehkäisemään joululäskejä ja -stressiä vaan tempauduin mukaan tähän siivouskurimukseen. Ei ilmeisesti naisellinen ylpeys kestänyt sitä että mies puunaisi asuntoa yksinään. Nyt on sitten järjestelty ja osittain putsattukin eteisen kaapit ja lipastot, kirjahylly, kirjoituspöydän laatikot, rahin sisältö, lääkeboksi ja vessan kaapit. Roskakatokselle ja kierrätysasemalle on tehty reissuja.
Mies puunaa vielä keittiön loppuun ja kuuraa vessan. Suoritin kuukausi sitten siivousiskun vaatekaappiimme, joten tyydyn todennäköisesti järjestelemään enää lapsen huoneen yleissäilytysnurkan. Palatessamme laivalta tiistaina teemme vielä vähän tavallista laajemman viikkosiivouksen ja sitten saa luvan kelvata!
Voisin melkein luvata että tämä on viimeinen kerta koskaan kun valitan siitä että mieheni siivoaa. Mutta olisihan se ollut mukava kokeilla, miltä tuntuu vain sujahtaa joulunaikaan ilman tätä siivoussekoilua. Ehkä ensi vuonna sitten?