Miltä näyttää esikoiskirjailija, joka on juuri nähnyt ensimmäistä kertaa painotuoreen kirjansa? Se selviää tuosta ylläolevasta kuvasta - tosin osansa muikeassa hymyssä lienee myös kirjan kansitähdellä, suklaatäytekakulla, joka kirjailijan lautasella lepää.
Viime viikonloppuna vietettiin hurmaavan Virpi Mikkosen yhtä hurmaavan uuden kirjan julkkareita, jotka olivat täynnä kaikkien lempiasioita. Kakkua! Kukkia!
Aloin illan aikana kärsiä akuutista kauneushuimauksesta. Minne tahansa katseeni käänsinkin, siellä odotti jotain, jonka nähdessään oli pakko kirkaista IHANA! (Illan emäntä totesikin osuvasti, että tuossa huoneessa taidettiin kyseisen illan aikana tehdä sanan ihana hokemisen maailmanennätys.)
Kirja on saanut nimekseen Kiitos hyvää. Moni varmaan muistaa Virpin samannimisen blogin, joka päivittyi jonkin aikaa täällä Lilyssäkin. Sisältö on blogin lukijoille tuttua: kauniita herkkuja terveellisemmistä raaka-aineista.
Kakkujen lisäksi illan kohokohta oli kukka-asetelma-workshop, jonka meille piti graafikko ja kukkaguru Hennamari Asunta. Opimme luonnollisen kukkienasettelun perusasioita ja pääsimme väkertämään niin pöytäasetelmia kuin kranssejakin.
Olen itse luonnollisten, rönsyilevien ja vähän villinä rehottavien kimppujen ystävä, joten arvatenkin olin workshopista innoissani kuin kimalainen... no, kukkasista.
Olen monesti harmitellut, että luonnollisempia kimppuja ei oikein saa kukkakaupoista, vaikka kuinka yrittäisi selittää floristille, millaisesta tykkää. Lopputulos on yleensä taidokas, mutta omaan makuuni jotenkin vähän liian siisti, kurinalainen ja symmetrinen.
Hennamarin workshopissa opin, että suurin osa suomalaisista floristeista on saanut oppinsa saksalaisen sidontaopin mukaan (nuo symmetriset saksalaiset!). Hennamari puolestaan on käynyt Amerikassa luonnollisempaa koulukuntaa edustavien opettajien kursseja. Heille olennaista ovat paitsi luonnollisemman näköiset asetelmat, myös muutenkin luonnollisempi suhtautuminen kukkiin. Esimerkiksi lakkoja ja ravinteita ei käytetä.
Tiedättekö sen tunteen kun on nälkä, mutta ei tajua olevansa nälissään? Vasta sitten kun joku törkkää voileivän käteen niin huomaa että ohhoh, juuri tätähän minä tarvitsin, kylläpä nyt on ravittu olo. Kukkien kanssa näpertely tuntui ihan samalta, paitsi vatsan sijaan jossain sielussa.
En edes ollut älynnyt, että juuri tätähän näivettynyt kaamosmieli kaipaa: käsillä tekemistä, jonkin aikaansaannoksen luomista, kauniita asioita ja palasia vehreää luontoa harmaaseen kaupunkiin. Huoneeseen laskeutui keskittynyt hiljaisuus ja saattoi nähdä, miten kaikkien hartiat alkoivat laskeutua pari senttiä.
Kukkien asettelu on harmittavan kallis harrastus, mutta aloin tässä puolivakavissani pohtia jonkinlaisen kukkakerhon perustamista. Jos vaikka silloin tällöin ostaisi porukalla pari laatikkoa kukkia ja valtaisi jonkun luota ruokapöydän saksien ja vanhojen lasipurkkien kera... Taustalla soisi sopivan leppeä musiikki, jokainen olisi vuorollaan drinkkivastuussa ja samalla vaihdettaisiin kaikkien kuulumiset. (Alan epäillä, odottaako minua sittenkin tulevaisuus yläluokkaisena kotirouvana Manhattanilla.)
Ilta oli, päivän sanaa käyttääkseni, ihana.
Ja itse kirja on nätti kuin mikä. Voisin vinkata tätä lahjaideaksi, jos tuttavapiiristäsi löytyy terveellisemmästä leivonnasta kiinnostuneita tyyppejä. Jos joku nimittäin osaa tehdä maistuvia ja kekseliäitä herkkuja ilman gluteenia, sokeria ja maitoa, niin se on kyllä Virpi.