1.
Kiitos, Jumalamme,kun annoit kauniin maan,annoit jylhät metsät,loit vedet virtaamaan.Kiitos sisukkaastatyöstä isien,kiitos isänmaastaja kohtaloista sen. 2.Sovinnossa meidänsuo maata rakentaa,että jokaisellese kodin tarjoaa.Kädestäsi maammesiunauksen saa,ohjaa esivaltaaja viisautta jaa. 3.Herra, Pyhän Hengensuo kodit rakentaa,saavu perheisiimmeja rauhan mieltä jaa.Auta, Herra, ettämeistä jokainenoman paikan löytää,käy työhön iloiten. 4.Rukoilemme rauhaamyös koko maailmaan,että kaikki kansatpian saavat isänmaan.Sinä, Herra, saatatmielet avartaa,että ymmärrämme:on yhtä koko maa. virsi 581
Hei! Lukekaapa nuo virren sanat ajatuksella läpi. Tänään minun poskelle on tipahtanut kyyneleitä: kiitollisuudesta ja ikävästä. On ikävä ukkia ja Onni-pappaa ( miten kaunis nimi papalla on!!!). En osaa sitä sanoilla kertoa, kuinka kiitollinen olen tänään ollut. Olen tuntenut pakahduttavaa kiitollisuutta isänmaasta ja siitä, että meillä on vapaa, omilla jaloillaan ylväästi seisova maa. Meillä on maa, jonka luonnossa Jumalan luomistyöstä voi nähdä, maa, jonka järvet välkkyvät kilpaa taivaan kanssa. Meillä on maa, jonka esi-isämme ovat rakentaneet tyhjästä. Nyt on meidän vuoromme. Itsenäisyyspäivä on mulle henkilökohtaisesti hirvittävän tärkeä ja merkityksellinen päivä. Ukkini jätti parin vuoden vanhana, polvenkorkuisena kotinsa Karjalan, kotitalonsa Laatokan rannalla. Isopappani Onni syntyi niihin aikoihin kuin maassamme käytiin sisällissotaa, kansa oli kahtiajakautunut ja Suomen itsenäisyydestä oli kulunut vasta pari vuotta. Hän oli parikymppinen nuori mies kun talvisota syttyi.
Olen kuvitellut paljon sitä, mitä Onni-pappa ajatteli silloin kun pommit jyrisivät ja maa tärisi. Varmasti hän pelkäsi, risti kädet, toivoi ja rukoili. Mitä muutakaan silloin on voinut tehdä kuin luottaa Jumalaan, kaikkivaltiaaseen? Entä ne lapset, vaimot ja äidit, jotka istuivat kotona odottamassa että isä, puoliso tai poika pääsisi takaisin kotiin? Miltä tuntui, kun toinen oli läsnä vain ajatuksissa, muutamalla kirjeen rivillä? Miltä tuntui niistä, jotka menettivät kotinsa, rakkaansa? Sitä surua on niin vaikea käsittää.... Eilen juhlimme kaveriporukalla itsenäisyyspäivää. Oli paljon kauniita mekkoja, komeita poikia mustissa puvuissaan, kynttilänvaloa ja kaunista musiikkia. Minua itketti, kuuntelin kun tytöt soittivat Finlandiaa. Lausuttiin myös runoja: "ihminen tarvitsee ihmistä..." Kaikki oli niin kaunista, ettei sitä osaa kirjoittaa sanoiksi. Onneksi kauneus säilyy sydämessä, ikuisesti, lakastumatta. Tänään istuin jälleen itsenäisyyspäiväjuhlissa ja minua itketti kun eräs nainen soitti sellolla Järnefeltin kehtolaulun ja miehet lauloivat Veteraanin iltahuudon. Niin kaunista, koskettavaa. Silloin kun Onni-pappa pääsi Taivaaseen, hänen arkkunsa juurella serkkutyttö soitti Järnefeltin kehtolaulun ja harmaahapsiset vanhukset lauloivat: "hymni soi holvissa hiljaa, tummana kaipuuta soi. Aika on korjannut viljaa, sarka jo kynnetty on..." Jos minulle joskus annetaan lapsia, aion kertoa heille sodasta. Siitä, että kerran annettiin suuri uhraus sen vuoksi, että me saamme nyt elää vapaina. Aion kertoa lapsilleni Topi-ukista, jonka sydän jäi Laatokan rannalle. Aion kertoa Onni-papasta. Aion puhua lapsilleni siitä, miten suuri lahja ja siunaus isänmaa on, ja siitä, miten kiitollinen siniristilipusta pitäisi olla. Kiitos veteraaneille. Nyt on meidän vuoromme rakentaa kotimaatamme. Mutta siihen tarvitaan siunausta. Ja viisautta. Ja ennen kaikkea rakkautta ja välittämistä. Ei jätetä kaveria, sillä eihän kaveria sodan aikanakaan jätetty. Jos kaatui, kaveri haettiin, kannettiin viimeisillä voimilla perille. Himmetä ei muistot koskaan saa. Xxx Reetta