"Kummat ovat onnellisempia, ne, jotka eivät osaa kaivata koska eivät tiedä muusta, vai ne, jotka kaipaavat koska kantavat mukanaan niin monta maailmaa?"
Näin pohdittin Riikka Pulkkisen kirjassa Vieras. Juu heh, hyvän nimen kirjalle on valinnut. ;) Itse asiassa Riikka Pulkkinen on yksi lempikirjailijoistani, ja etenkin hänen teoksensa Totta kosketti minua syvästi. Kirjan Vieras teemat ovat itselleni läheisiä; kuten olen aiemminkin moneen otteeseen todennut, vierauden, erilaisuuden tunne aina vainoaa minua. Tästäkin huolimatta hoksasin ihan vähän aikaa sitten yhtäläisyyden tuon kirjan ja tämän blogin nimien välillä.
Mutta takaisin tähän lauseeseen. Olen jo pienestä pitäen kasvanut useamman maailman välissä. Vanhempani erosivat kun olin lapsi, ja asuin vuoroviikoin molemmilla vanhemmilla. Tämä oli minulle hyvin rankkaa aikaa, ja näin jälkikäteen ajateltuna hiukan itsekkäästi toteutettu järjestely vanhempien kannalta. Minulle oli hyvin vaikeaa elää vuoroviikoin eri maailmoissa. Toisessa kodissa oli eri tavat, eri säännöt, eri arvot, eri sukulaiset ja tunsin olevani eri ihminen. Äidin luona ei puhuttu isästä, ja isällä äidin elämä oli arka aihe. Kummassa ikinä olinkaan, minusta tuntui, että minut vaadittiin ajattelemaan, että tämä on se oikea koti, ja se toinen on vain se toinen. Isäpuoleni suku oli äidin luona vahvasti mukana, ja tunsin aina olevani se ulkopuolinen. Tässä kodissa riideltiin paljon ja kovaa, mutta siitä en voinut puhua isän luona, enkä oikeastaan oikein kenenkään kanssa. Isän puolella kukaan ei myöskään riidoissa ollut puolellani, vaan yksin taistelin isääni ja äitipuoltani vastaan, niin kohtuuttomalta kuin heidän vaatimuksensa ja typeriltä ajatusmaailmansa tuntuivatkin (ja edelleen olen sitä mieltä, että ne jotkut asiat olivat typeriä). Mutta tästä ei tietenkään voinut äidille puhua. Lisäksi oli se kolmas maailma, koulu-kaveri-maailma. Olen jostain syystä jo pienestä pitäen hävennyt taustaani, kotieni sekaisuutta ja remontoinnin puutetta, vanhempien hassuja tapoja ja milloin mitäkin (tyhmää juu), enkä ikinä kutsunut ystäviäni kylään tämän vuoksi. Kolme eri maailmaani olivat keskenään niin kovin erilaisia, ja tunsin, että minussa asui kolme eri ihmistä, joiden maailmat eivät yksinkertaisesti voineet tai saaneetkaan kohdata. Podin identiteettikriisiä, ja ahdistuin siitä, kun en tiennyt mikä olin, tai mikä minun olisi pitänyt olla.
Myöhemmin muuttaessani omilleni uusi maailma taas aukeni minulle. Aluksi olin arka ja peloissani, mutta vähitellen opin pitämään tästä uudesta jännittävästä maailmasta. Ennen kaikkea löysin itsestäni aivan uusia puolia. Silti erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunne oli täällä kaikista kovin. Olin se outo juntti landepaukku hassun puhetapani kanssa. Muut tuntuivat tuntevansa toisensa jo entuudestaan, tai ainakin olivat kavereiden kavereita, ja he näyttivät ja käyttäytyivät keskenään niin samalta. Minä taas olin kuin toiselta planeetalta pudonnut alien, joka vähitellen sopeutui ja löysi oman paikkansa. Kaipasin kotipaikkakuntaani yhä vähemmän, ja se alkoi tuntua yhä vieraammalta.
Sitten muutinkiin taas uuteen maailmaan, ulkomaille. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni ystäviä toisista maista, ennen tätä minulla oli korkeintaan ollut hyvänpäiväntuttuja. Uusia maailmoja aukeni koko ajan näiden ystävien sekä matkustelun kautta, ja rakensin identiteettiäni taas uudelleen tässä monimuotoisessa maailmassa. Suomalaisuus olikin jotain harvinaista, jotain erilaista, ei normi. Äidinkieltäni ei osannut kuin ihan muutama ihminen ympärilläni, ja yhteistä kieltä paikallisten kanssa ei välttämättä ollut ollenkaan. Olin vieraampi kuin koskaan ennen, ja ihmiset käyttäytyvät hassusti ja paikalliset tavat tuntuivat oudoilta. Kaikesta tästä huolimatta tunsin oloni kotoisaksi. Kaikki uudet ystävänikin olivat vieraita! Olimme yhdessä vieraita tässä uudessa maassa, ja se tuntui mahtavalta. Olimme niin erilaisia, mutta niin samalaisia, hyväksyimme toisemme, ja viihdyimme toistemme seurassa. Arvostimme toistemme erilaisuutta, ja erilaisuus olikin jotain hauskaa, ei ahdistavaa.
Takaisin Suomeen palatessani minua taas ahdisti, en halunnut palata "todellisuuteen". Vaikka ihan yhtä tottahan se kaikki kokemani ulkomaillakin oli ollut. Kukaan täällä ei vain voinut kuvitella, mitä kaikkea olin kokenut, ja vaikea sitä oli kuvaillakin. Olo oli taas vieras, en halunnut kuulua tänne totisten, ärtyneiden ja valkoisten ihmisten maahan. Vähitellen kuitenkin elämä palasi taas vanhoille raiteilleen, enkä hätkähtänyt enää joka kerta kun tajusin, että ymmärsin, mitä ihmiset ympärilläni puhuivat. Opiskelupaikkakuntakin alkoi taas tuntua kodilta.
Nykyään kun käyn kotikotona, vierauden tunne valtaa minut. Ihmiset näyttävät nolon junteilta ja käyttäyvät tyhmästi. Ja se puhe! Kuinka hassulta se kuulostaakaan, ja mietin olenko todella joskus itsekin puhunut noin. Tykkään vierailla säännöllisesti kotonakin, mutta samalla vanhat muistot alkavat ahdistamaan, koska en ollut ikinä tuolla paikkakunnalla onnellinen. Tunnen taantuvan taas tuoksi toiseksi ihmiseksi: epävarmaksi ja äksyileväksi kotihiireksi, joka mieluummin jää kotiin kirjansa kanssa kuin tutustuu uusiin ihmisiin. Täällä opiskelupaikalla niin iloinen olemus muuttuu vähitellen ahdistuneeksi murjottajaksi, ja ärsyynnyn vanhempieni pienimmistäkin tavoista. Opiskelupaikkakunnallani kun en ärsyynny ihmisiiin helposti ollenkaan, edes niiden läheisimpien ystävien tyhmiin tapoihin.
Toisaalta kun pääsen tämän vaiheen yli, alan nähdä hyviäkin puolia. Pieni junttius on oikeastaan vaan ihanaa, ei elämä tarvitse näyttää kiiltokuvamaiselta ollakseen mukavaa. Ihmiset näyttävät onnellisilta sellaisinaan kuin ovat. Tunnen, että ihmiset ympärilläni ovat jotenkin aidompia ja sydämellisempiä. Mahdollisuuksia nähdä, kokea ja tehdä ei ole niin paljon, mutta yksinkertaisempikin elämä voi olla kaunista ja mukavaa. Suorittaminen ja oman elämän rakentaminen ulospäin hienoksi tuntuvat vierailta. Vaatteet voivat olla vähän last season tai sitten kuuminta hottia, voi kuunnella suomipoppia tai sitten niitä uusimpia hipsteri-bändejä, nämä asiat eivät määrittele sinua vielä ihmisenä, ainakaan siinä määrin, kuin ehkä jossain muualla.
Toki näen ahdasmielisyyttä sitten joissain muissa asioissa, etenkin mitä parisuhteeseen tai elämänarvoihin tulee. Monet ihmiset eivät ikinä ole asuneet missään muualla kuin tällä paikkakunnalla, ja heidän maailmankuvansa tuntuu niin pieneltä ja mustavalkoiselta. Tunnen pientä sääliä heitä kohtaan, ja entistä suurempaa paloa nähdä lisää maailmaa. Enhän minäkään ole nähnyt vasta kuin ihan murto-osan, mutta nämä ihmiset vieläkin vähemmän.
Silti, välllä salaa kadehdin heitä. Heillä on kaikki rakkaat ihmiset ympärillään, perhe ja samat lapsuudenystävät. He eivät tunnu kaipaavansa elämäänsä juuri muuta, heille riittää turvallinen kotielämä ja mukiinmenevä työ. Minulla taas on jatkuvasti ikävä kaikkia rakkaita ihmisiä joka puolella maailmaa, ja kaikkia niitä tuttuja paikkoja, missä olen elänyt. Ulkomaanvuoteni kotipaikkakuntaa kaipaan jatkuvasti, voi kun joinakin päivinä tekisin mitä vain, että saisin kävellä niitä katuja edes hetken, syödä tuttuja ruokia, katsella viinitilojen harmonista maisemaa, tuntea auringin lämmön ja kuunnella sitä kaunista kieltä. Kotikotona alan jo kaivata omia piirejäni ja tapojani, ja opiskelupaikkakunnalla minulla on valtava ikävä perhettä ja etenkin sisaruksia. Enää en ahdistu niin paljon siitä, että maailmani ja minä niissä ovat erilaisia, mutta minua vaivaa jatkuva ikävä.
Toisaalta silloin, kun luulin, että kotipaikkakuntani on yhtä kuin koko maailma, ja että minun olisi elettävä niiden normien mukaan, en ollut onnellinen. Tosin lapsena ehkä olisin ollut onnellisempi, jos olisin elänyt vain yhdessä perheessä. Toisaalta, näinpä ainakin miten erilaisia perheet voivat olla, ei ole vain yhtä oikeaa tapaa elää, ja ennen kaikkea tiedän, miten en halua itse toimia oman perheeni kanssa sitten tulevaisuudessa.
Lisäksi minua vaivasi jatkuva elämänälkä. Kyllästyn nopeasti asiohin ja yksitoikkoiseen elämään. Tarvitsen virikkeitä, uusia näkökulmia, uusia ajattelutapoja, uusia maisemia, uusia kokemuksia, uusia ihmisiä, uusia haasteita. Maailmassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa, mutta minulla vain yksi elämä. Turha sitä elämää on tuhlata vain yhteen maailmaan.
Olenkin tullut siihen lopputulokseen, että vaikka jotkut ehkä olisivatkin onnellisempia yhdessä maailmassaan, minulle se ainakaan ei sovi. Olen kiitollinen jokaisesta ystävästäni jokaisessa maailmassa, ja kaikista niistä kokemuksista, mitä olen tähän mennessä elämää saanut. Olen vielä nuori, joten minulla on edessä vielä monta uutta maailmaa. Toisaalta tämä nyt jo aiheuttaa haikeutta ja hiukan pelkoakin, mutta vielä enemmän minua pelottaisi ajatus tänne ja tähän jämähtämisestä. Monet uudet kokemukset ja upeat ihmiset odottavat siellä tulevaisuudessa minua. :)
Siispä:
"It's hard when you miss people. But you know, if you miss someone that means you were lucky. It means you had someone special in your life, someone worth missing."
Sama pätee niihin kokonaisiin maailmohin.