Kaupungin keskustassa, loitommalla lähiössä, ihan vallan landella? Kerrostalossa kylki kyljessä, rauhaisassa rivitalossa vai omassa onnessa ja sen nojassa omakotitalossa? Missä lienee paras tahi pahin paikka asustella pienokaisten kanssa?
Muutama tovi sitten muuan Hertta puntaroi blogissansa lapsiperheen asumismuotoja. Kommenteissa käytiin varsin hyvää keskustelua erilaisista valinnoista, niiden mieluisista ja mieltäpainavista puolista. Mielipiteitä lienee yhtä monta kuin on gallupissa vastaajia, ja joku onkin löytänyt oman oikean vaihtoehtonsa vasta yrityksen ja erehdyksen kautta. Itsekin tulee tätä kotihommaa pohdittua tämän tästä. Millaiseksi lapsuus muodostuu omassa asuinympäristössä?
Missäkö me sitten asumme? Tampereen keskustassa, silviisiin sopivasti, että yhdestä ikkunasta voi toljottaa Näsinneulan kärkeä ja toisesta tiirailla ilotulituksia Keskustorilta. Kerrostalokolmiossa viidennessä kerroksessa, viheliäisinä vuokralaisina ja koko talon kirkkaasti eniten ääntä pitävänä kotitaloutena. Hissi on pieni mutta asunto iso - 75 neliötä plus parveke riittää meille kolmelle paremmin kuin hyvin (eikä tuota porvarishenkistä kakkosvessaa edes ole vieläkään saatu upgreidattua varastotasolta oikeaan käyttötarkoitukseensa).
Olen itse kotoisin piskuisesta maalaiskylästä, jossa kaikki asukkaat olivat vähintään perhetuttuja, elleivät sitten sattumalta ihan sukulaisia. Sukuni on asunut samoilla sijoilla kohtalaisen kauan, sukutilan kirjanpito ulottuu yli kuudensadan vuoden taakse. Nyt viljelyshommat ja tilanpito ovat veljeni työhanskoissa, me tytöt emme koskaan edes haikailleet emännänhommiin. Aikuisminäni kavahtaa kyläyhteisön negatiivisia puolia ja autopakkoa, mutta varhaisina vuosinani en osannut kaivata isolle kirkoille tai välkkyviin valoihin. Olen siis viettänyt varsin onnellisen lapsuuden viljavien peltojen ja vehreiden metsien keskellä, leikkinyt pihalla ja pientareilla, pyöräillyt kylätien laitaa pitkin niille parille kaverille, jotka muutaman kilometrin säteellä asuivat. Yläkoulu käytiin kirkonkylällä ja pianotunneille pääsin parinkymmenen kilometrin päähän kaupunkiin - ja sinne sitten lähdinkin asumaan kypsässä kahdeksantoista vuoden iässä, kun kyllästyin lukiomatkan pituuteen ja piirien pienuuteen.
Omilla lapsillani on siis täysin erilainen kasvuympäristö kuin itselläni; täällä ei noin vain vilkuteta heippoja ovenraosta mummon luokse lähtevälle viisivuotiaalle tai kuikuilla keittiön ikkunasta ulkona leikkiviä lapsia. Pienet lapset pitää kutakuinkin kirjaimellisesti kädestäpitäen viedä kaikkialle: ulkoilemaan, kavereille kylään, virikkeisiin ja värikylpyihin. Toisaalta kaupungin ytimessä kaikki asiat ovat kävelymatkan päässä, niin kaverit kuin kerhot, kaupat ja kahvilatkin. Äitini aina meillä vieraillessaan hämmästyy sitä, että Suuren Maailman Asiat (kuten vaikkapa Sokos) sijaitsevat ihan kivenheiton päässä, ja ravintoloitakin on vaikka kuinka monelle muulle jakaa.
Minulla ei ole koskaan ole ollut omakotitalohaavetta, ja tätä nykyä olen sangen tyytyväinen myös vuokralla asumiseen (varsinkin kun vuokraisäntä on sellainen pyhimys, joka alensi vuokraa oman kipurajani alle, teetti pintaremontin ennen muuttoamme, valkaisi keittiön kaapistot pienestä vihjauksesta ja antoi vielä maalata yhden seinän mustaksikin). Kyläillessämme kaveriperheen luona naapurikunnassa, ihanassa paritalossa, koen kyllä pienen pistoksen siitä, että isompi lapsi voi noin vain hilpaista ovesta pihalle ja lähteä naapuriin leikkimään. Se lieneekin kohdallani ainoa miettimisen aihe (jos ahtaan eteisen ja kuravaatteiden komboa ei lasketa), joka tähän keskusta-asumiseen liittyy. Tuleeko lapsista ikinä itsenäisiä liikkujia, voiko tuonne kotirallikuskien ja rantojen miesten joukkoon muka joskus päästää omat vauvansa avaimet kaulassa? Kärräänkö heitä rattailla kouluunkin tai talutan hihnassa tet-harjoitteluun?
Entä kehittyykö lapsille suhdetta luontoon, kun metsäretki tarkoittaa valaistua polkua Pyynikillä eikä rämeelle rämpimistä ja mustikkaan eksymistä? Erottavatko he koivun kuusesta tai vehnän ohrasta? (Siinäpä knoppitiedon jyvänen, joka pitäisi vielä lasten päähän kylvää.) Ymmärtävätkö he, mistä ruoka tulee? Kaurajuomalla kasvaneet lapset puhuvat "lehmän maidosta" kuin se olisi eksoottinenkin asia, ja mummilareissulla joudun ihan tosissani selittämään, miksei nokkoseen voi koskea tai korkeaan heinikkoon hypellä ilman kenkiä.
Koetaanko kaikki kaupungissa vähän liian kovasti, kylmästi ja kovin varhain? Päiväkoti-ikäisilläkin on harrastuksia, koululaisilla älykkäät kännykät ja torilla hengaa sileäposkisia sydänkäpysiä sätkä huulessa. Kauppojen lisäksi lähietäisyydellä on kulutustulva, jonka alle en haluaisi oman perheeni hautautuvan. Me maalaislapsethan kuljettiin vaan rumissa toppahaalareissa kotoa kouluun, ei ollut mitään muoteja tai merkkituotteita. Oltiin lintukodossa vaan, ja sieltä sitten lennähdeltiin kukin tahoillemme. (Voipi toki olla, että tässä ajalla on paikkaa suurempi merkitys.)
Toistaiseksi olen todennut, että tämänhetkinen asumismuoto on meille kaikkein toimivin. Kerrostalossa ei tarvitse huolehtia haravoinneista tai lumikolista, voi vaan olla möllötellä. Kauppaan kipaisee kolmessa minuutissa, pidemmälle pääsee bussilla. Yrttitarha löytyi kesällä katolta, säilytystilojen vähyydestä selviää vähäisellä tavaramäärällä. Autottomana haluaisin pysyä aina, ja kauempana se kävisi kovin hankalaksi. Kaupungista löytyvät minulle tärkeät asiat - kahvilat, kirjastot, kavereita ja kulttuuria, toivon mukaan tuleva työpaikkakin. Lapsille olen jo katsonut passelin koulunkin valmiiksi, ja aina välillä eksyn asuntoilmoituksiin kuikuilemaan sopivia kolmioita ihan sen lähikulmilta... String-hyllyt ovat kuitenkin sen verran lujasti porattu tämän kodin seinään, että ihan helpolla emme täältä ole muualle muuttamassa.
Tampereella on muuten erityisen miellyttävä meininki, kotoisan kiireetön tunnelma ja kuitenkin kaikenlaista pöhinää. Tykkään kovasti myös siitä, että asuinpaikalla on oma luonteensa ja tunnelmansa, historiansa ja muuttuva tarinansa. Lötyykö sellaista Nurmijärveltä tai Vuoreksesta? Nythän on toki itselle helppoa hehkuttaa Tampere-rakkautta, kun lapset eivät oikein osaa muunlaista asumista vaatiakaan. Aika näyttää, kokevatko he kaupungin kotoisaksi vai alkavatko kaivata muualle. Huitsinnevadaan tai Huittisille, Hervantaan tai Helsinkiin.
Meidän koti on täällä. Missä teidän, entä miksi?