Haluan kotiin.
Se kaipuu kaihertaa ihan julmetusti mun sisuksissa.
Haluun mun koiran syliin, mun teekupin käteen ja oman aamupalapöydän ääreen.
Mun koti oli ihana ennen R:ää. Sit se tuli ja valtas alaa ja halus myydä mun ja A:n yhteisiä peruja olevat huonekalut. Ja mä suostuin, kai mä jotenkin ajattelin sen niin, että onhan se ymmärrettävää ja ku R:llä oli kuitenki korvaavat omat huonekalunsa. Vaikka muistan ajatelleeni et hetkonen, onhan nekin sen ja sen eksän yhteisiä, että miks ne sit kelpaa ja mun ei. Mut ku R hankki ostajan ja kuljetukset ja kaikki ja pikkuhiljaa osa mun tavaroista vaan katosi. "Rahoilla tehdään sit jotain kivaa yhdessä", eikä koskaan tehty.
Tiedän tasan tarkkaan miltä aamuaurinko näyttää mun asunnossa ja tiedän miten näihin aikoihin rappukäytävässä kolisee, kun mun postinkantaja tulee. Se on ollut sama mies kaikki nä vuodet, kun oon asunu siellä ja me moikkaillaan kadulla sillonkin, kun se ei oo töissä. Mietin välillä jopa, että onkohan se huomannu, et mun postit ei tuu enää sinne, vaikka nimi onkin rapussa vielä. Tai onko mun naapurit muuten huomannu, että minä ja koira ollaan kadottu jonnekin. Oon aina kuitenki ollu sellanen et moikkailen kaikkia sisäpihalla ja joidenki kanssa jopa välillä jutellaan.
Turhauttaa, masentaa ja ahdistaa.
Tä tästä yli pääseminen on niin hiton iso prosessi ja musta tuntuu, että en jotenki pääse yhtään eteenpäin niin kauan ku asuntotilanne on mikä on.
Tuntuu et uppoan taas vaan syvemmälle.