Marraskuu on mielestäni masentavin kuukausi vuodesta. Kesä on auttamatta ohi, samoin myös se kaunis syksy. Puut ja pensaat törröttävät kuolleen näköisinä ja odottavat lumipeitettä. Nurmikko on ruskea ja asfalttikin ankean näköinen. Ja se pimeys! Hyi.
Eilen kävelimme serkkuni ja lastemme kanssa puistosta kotiin päin ja serkkuni sanoi, että hän mietti juuri, että onpa hyvä ilma marraskuuksi. Ei siis satanut eikä tuullut ja lämpöasteetkin olivat plussan puolella. Taisin siinä sitten tyrmätä hänen positiivisen ajatuksensa tokaisemalla, että mitä hyvää tässä nyt on.
Aloimme sitten miettiä, että onko marraskuun säissä mitään hyvää? Okei, saa sytyttää kynttilät ja tunnelmavalot kotiin illalla sekä ulos voi laittaa lyhtyjä ja muita pihavaloja. Siinä se aika pitkälle sitten onkin. Mielummin valitsisin kuitenkin ne valoisat kesäillat kun valoja ei tarvita oikeastaan ollenkaan! Tämä jatkuva pimeys ja synkkyys on todella masentavaa. Välillä tuntuu, ettei edes päivällä ole valoisaa!
Joulukuu taas jotenkin vielä menettelee kun se joulu on tulossa. Joulu on ihanaa aikaa eikä silloin se kirottu pimeys edes haittaa niin paljoa kun muuten on lämmin tunnelma! Siis jos ei ole lunta. Toivoisin kuitenkin valkeaa joulua, vaikka se tarkoittaakin isälleni töitä. Lumi voisi minun puolestani nyt jo tulla ja jäädä maahan. Sillain sopivasti. Ei liikaa. Kaikki olisi niin paljon kauniinpaa!
Tammikuu tuo jo minun mielessäni toivoa keväästä, vaikka siihen onkin tammikuusta vielä pitkä matka. Tammikuussa on valoisaa jo! Tai niin minä sen ajattelen. Mutta tämä marraskuu. Äh! Onneksi olemme jo puolessa välissä.
Voi kesä kuinka kaipaankaan sinua! Vaikka toisaalta kauhistuttaa ajatus siitä, että kesällä minun äitiyslomanikin on jo loppunut aikaa sitten ja jos jään vielä kotiin niin joudutaan säästölinjalle.
Marraskuu, kulu jo!