Aika moni haaveilee varmaan hienosta ja tasapainoisesta elämästä Eiran kattohuoneistossa. Elämästä, jossa ei tarvitse murehtia rahasta, voi shoppailla huoletta ja matkustella ympäri maailmaa. Ainakin nämä ovat esimerkiksi niitä asioita, joista haaveilen, mutta tuskin tulen koskaan saavuttamaan. Sen vuoksi mun on saatava jokin korvike sille.
Asun siis Turussa, Nättinumessa. Ei ehkä ihan mikään hienoin lähiö, mutta ei se pahinkaan. Sen verran hienossa lähiössä kuitenkin, että naapurit juoruavat meistä ja ollaan silmätikkuja, kun kerran ollaan talon ainoat mamut siivojien lisäksi. Helsingissä asuin taas Itäkeskuksessa HOASin homeissessa solussa. Teen töitä pikaruokaravintolassa, jossa asiakkaat yleensä joko säälivät tai kohtelevat mua kuin mulla ei olisi ihmisarvoa. Lisäksi tienaan naurettavan vähän ja usein mietinkin, ettei mun rahat riitä toisen elättämiseen esim. lapsen. Ei mikään unelmaduuni, mutta mulla on mahtava pomo, ihanat työkaverit ja oon tietysti kiitollinen, että mulla edes on töitä. Olisihan se kiva, jos voisi tehdä töitä esim. vaatekaupassa, mutta tiedän, että se on hyvin epätodennäköistä mulle päästä vaatekauppaan töihin.
En ole mistään rikkaimmasta perheestä ja mulle on opetettu, että jokainen on oman onnensa onkija. Olen aloittanut työnteon jo nuorena. Ensin kesätyönä mansikoiden poimintaa, sitten myöhemmin puhelinmyyntiä, siivousta ja ravintola-alan puolella teen enemmän töitä nykyään. Mulla on paljon kivoja vaatteita ja muita tavaroita, mitkä olen ostanut omalla työnteolla ansaitulla rahalla. Eräs tyttö kirjoittikin meidän lukion juorutaan- ryhmään: "Vy Tram on töissä mäkissä, ei ole hipsterin duuni tuollainen." (En ole enää töissä mäkissä). Täytyy sanoa, että toi status sai mut aikoinaan raivon valtaan. Helppo dissata kun ei ole tarvinnut koskaan tehdä mitään minkään eteen.
Mä en ole syntynyt kultalusikka suussa, eikä mulle ole annettu koskaan mitään ilmaiseksi. Jostain syystä kuitenkin tuun dissatuksi siitä kun olen hamppareiden paistaja. Mun on aina tehtävä jotain halumieni asioiden eteen, harkita oikeasti tarvitsenko sitä ja onko nyt oikea aika hankkia tämä. Mä yritän luoda sellaista unelma elämää tähän lähiöön ja elää mun haaveita hieman eri tavalla kuitenkin kuin unelmissa. Yritän tuoda mun jokaiseen päivään vähän luksusta. Enimmäkseen se luksus on tilipäivinä ja silloinkin se kestää sen pari päivää kun rahat onkin jo kadonneet laskuihin. Ylimääräinen raha, joka jää jäljelle pakollisten menojen jälkeen, niin sen käytän yleensä vaatteisin tai ravintolassa käymiseen. (Tyhmää, mutta haluan myös elää.) Tekee välillä tiukkaa, mutta välillä on sitä luksustakin. :)
Elämäni kallein ostos on koira, jota rakastan kyllä yli kaiken. Oon lapsesta asti halunnut koiran, mutta ei oikein oo ollut koskaan varaa. Kunnes sitten 19-vuotiaana tein koko kesän töitä mäkissä ja seuraavana syksynä sainkin jo koiran. Mussa on se vikana, että kun haluan jotain niin se on sitten pakko saada.
Tästä kaikesta se nimi lähti, se mahtava ghetto.