Aamulehdessä oli jokin aika sitten mielenkiintoinen artikkeli koirista otsikolla "Ihmisen paras ystävä elää kriisin partaalla". Juttu herätteli taas ajattelemaan koiran asemaa meidänkin perheessä, varsinkin viime aikoina, kun aika on ollut kortilla.
Huomaan vaativani koiralta juuri tällaista älytöntä pelkästään aina minun mielestä hyvää käytöstä, kun pinna kiristyy lasten kanssa. En jaksaisi yhtään ylimääräistä haukkua tai kujetta. Koen myös jatkuvaa huonoa omaatuntoa, koska en ehdi riittävästi touhuilemaan koiran kanssa. Silti tiedän, että koira on koira ja käyttäytyy sen mukaan. Ja tiedän, että meikäläisenkin pitäisi jaksaa olla kärsivällisempi, koska onhan toi koira nyt aivan ihana.
Ollaan nyt viime aikona yritetty panostaa siihen, että Koda pääsee mahdollisimman usein vapaaksi lenkillä. Koitan myös lenkillä kouluttaa ja aktioida koiraa esim. etsimis-tehtävillä. Mies on ottanut tavaksi tehdä nakkietsimistä kotona ja taapero on innokas auttaja nakkien piilottamisessa.
Silti koen, etten tee tarpeeksi. Monet kerrat haaveillaan omasta pihasta, johon voisi edes päästää joskus koiran haukkaamaan happea päivän aikana ja ilta/aamu/päiväpissitykset sujuisivat niin paljon helpommin.
Satuin katsomaan Areenalta Theroux ja katukoirat dokkarin ja jäin miettimään miten älytöntä tämä ihmisten toiminta välillä on. Jäin myös miettimään ikuista dilemmaa miksi ihmiset ottavat koiria ja hylkäävät ne heti ongelmien ilmettyä, vain ottaakseen pian uuden koiran jonka kuvittelee olevan helpompi.
Välillä haaveilen elämästä ilman koiraa. Miten paljon helpompaa kaikki olisi. Silti tiedän, etten osaisi enää olla ilman pientä karvatassua.