Ei tullut 1950-luvun rintamamiestaloa. Tuli vuoden 2003 paritaloasunto, kahden paritalon yhtiöstä. Ei riittänyt kantti vanhaan omakotitaloon, kaikista romanttisista haaveista huolimatta. Ehkä meidät peloteltiin - tai palautettiin realistisesti maan pinnalle - siitä, mitä vanhan omakotitalon kanssa voi pahimmillaan käydä. Ehkä emme olleet vielä valmiita ottamaan sellaisia riskejä, kun vaihtoehtona oli siirtyminen rivitalomuotoisesta asumisesta askel omakotimaisempaan suuntaan eli paritaloon, jossa ympärillä on naapureita ja taloyhtiö vastuuta jakamassa.
Ei paritaloon muuttaminen omakotitalon sijaan kuitenkaan tarkoita sitä, että olisimme radikaalisti joutuneet tinkimään haaveistamme tai uudelle asunnolle asettamistamme kriteereistä. Noh, pihan koko nyt ei päätä huimaa alkuperäisiin suunnitelmiin verrattuna, mutta kokoa on kuitenkin monin verroin nykyistä rivitalon pikkupihaa enemmän ja sen verran että siihen mahtuu suurin piirtein kaikki se, mitä haluammekin.
Uudessa asunnossamme on tilaa ja lukemattomia sisustusmahdollisuuksia. Pihaakin on ihan riittämiin niin koiralle kuin kissoillekin ulkoiltavaksi ja meille ihmisille laitettavaksi. Meillä on takka, polttopuita ja pihalle tuleva halonhakkuupiste. Ympärillä avautuu luontoa ja lukemattomat ulkoilumahdollisuudet. Mitä sitä enempää voi uudelta asunnoltaan toivoa?
Ehkä tästä asunnosta puuttuu se tietty "talon henki", joka tulee vanhoihin taloihin siinä eletyn elämän myötä. Mutta minä ajattelenkin niin, että se talon henki syntyy meistä ja me tulemme olemaan mukana luomassa taloon sellaista henkeä, jota tulevat sukupolvet saavat sitten käydä nuuhkimassa. Samalla tavalla me olemme saaneet käydä vanhoissa rintamamiestaloissa aistimassa menneiden sukupolvien sinne jättämiä jälkiä, ja niiden mukanaan tuomaa talon henkeä. Sitäpaitsi, tähänkin taloon liittyy sen nuoresta iästä huolimatta jo elettyä elemää ja se on ehtinyt muodostua monelle ihmiselle tärkeäksi paikaksi. Me astumme seuraavaksi tämän asunnon puikkoihin ja luomme siellä oman palamme tämän asunnon historiaa.
Tämä talo ei ole 1950-luvun rintamamiestalo, mutta se on silti unelmiemme talo. Viemme sinne elämämme muistoineen ja rakennamme uusia. Ehkä tämä ei ole loppuelämämme koti, mutta juuri nyt se tuntuu siltä. Kunhan pääsemme sinne muuttamaan, emme aivan heti halua pois.