Meillä oli kumppanin kanssa taannoin molemmilla iltamenoa, joten naperon täti lupautui lapsenvahdiksi siksi aikaa. Napero liehitteli tätiään tämän vierailusta mielissään, kunnes hoksasi, että äiti laittaa eteisessä kenkiä jalkaan. Silloin seurasi normaali itkupotkuraivari, jossa napero protestoi uhkaavaa hylkäämistään vastaan kurottamalla molemmin käsin äitiä kohti, osoittamalla ulko-ovea ja huutamalla kuin hengenhädässä. Ei auttanut itku markkinoilla, sydän verta vuotaen suljin oven perässäni, poistuin rappukäytävään ja kävelin portaat alas.
Alaovella huomasin, että läppäri unohtui sittenkin eteiseen ja käännyin takaisin. Varovasti käänsin avainta lukossa: seisookohan se tämän oven toisella puolella yrittäen tapansa mukaan tiirikoida lukkoa auki lelumiekalla?
Ketun heinät, draamasta ei ollut enää tietoakaan. Siellä se naapurihuoneessa leikki koiran kanssa riemusta hihkuen, edes huomaamatta, että äiti seisoo jälleen eteisessä. Olinhan ollut poissa sentään ruhtinaalliset parikymmentä sekuntia.
Poimin läppärilaukun kainalooni ja poistuin kevein askelin.