Tein viime viikolla kaupat Turun-asunnostani. Alkoi näyttää hyvin epätodennäköiseltä, että enää palaisin Turkuun ainakaan lähivuosina.
Moni on kysynyt, että eikö harmita luopua maailman kauneimmasta kämpästä. Ei harmita. Ikävä tulee takuulla, niin entistä kotia kuin Turkuakin, mutta ei harmita. Kauneutta on maailma täynnä.
Olihan - onhan - se aivan huikea asunto, ja voi niitä tunteja, hikipisaroita (tai no, ollaanpa rehellisiä - ämpäreitä) ja euroja, jotka sen remontoimiseen käytettiin. Mutta mitäpä niistä. Olen oikeastaan vain iloinen siitä, että minunkin rähmäkäpäläni ovat olleet osallisena siihen, että tässä maailmassa on yksi ihana koti enemmän.
Minä sain herätä siellä kaksi vuotta, tassutella paljain jaloin lautalattialla ja katsella iltapäivisin olkkarin erkkeristä ulos. Kaksi vuotta sellaista autuutta on jo aika hyvä saldo.
Nyt on jonkun toisen vuoro.
Yllättäen vaikeinta kaupanteossa oli se hetki, kun näin pankissa vanhan osakekirjan. Siinä omistajaksi oli merkitty Eeva Kolu 24.1.2012.
Sen nähdessäni jotenkin konkretisoitui, että elämä ei tosiaankaan mene niin kuin on suunnitellut. Sillä Eevalla, joka oli pistänyt nimmarinsa osakekirjaan tammikuussa 2012 oli varmasti hyvin erilainen käsitys siitä, mitä tulisi tapahtumaan seuraavan muutaman vuoden aikana.
Mutta c'est la vie! Tällä hetkellä en osaa ennustaa edes missä olen 24.1.2015.
Olen viime viikkoina käynyt asuntonäytöissä ja miettinyt, josko ostaisin Helsingistä asunnon jahka Turun-kämppä on myyty. Tämä vuokralla asuminenhan on oikeasti ihan järjetöntä. (Nyt sen vasta ymmärrän, kun tililleni palautuivat kaikki ne parin vuoden aikana makselemani lainanlyhennykset.)
Mutta arvatkaa mikä oli myös järjetöntä - järjettömän siistiä nimittäin? Se tunne, kun asuntolaina katosi tililtä.
Yksi napin painallus ja sinne meni, ihmiselämän kokoinen velka. Nauratti. Tuntui aika kevyeltä.
Että katsotaan nyt.