Vietin viime kesän lähes kokonaan maalla. Mummini lapsuudenkoti sijaitsee kolmentuhannen asukkaan kunnassa, ja pitäjälle on matkaa pitkän pyöräretken verran. Paikka on omassa rauhassaan, muttei täysin eristyksissä. Pellon toisella puolen näkyy naapureiden talo, toiset naapurit löytää metsikön takaa.
Kesäkuussa takkaa joutui lämmittämään päivittäin. Heinäkuun helteet ja elokuussa jälleen ilmojen viileneminen. Omituinen kesä. Pesulla käytiin vain saunan yhteydessä, ei sitä vettä muuten malttanut lämmittää, varsinkaan vain itselleen.
Kesän aikana vieraisilla poikkesivat niin sukulaiset kuin ystävät. Silloin tehtiin ruokaa koko joukolle ja römyttiin pihalla puuhommissa. Katkottiin ja kärrättiin oksia kaatuneista puista. Juostiin lasten ja koirien kanssa ympäri pihaa. Juhlittiin, laulettiin ja naurettiin.
Paljon olin myös yksin. Vaikkei sitä yksin olemiseksi voi kutsua, kun seurana olivat Henning Mankell ja Jürgen Habermas. Istuin nurmikolla lukemassa auringon porottaessa. Kävin metsässä kävelyillä ja ihmettelin kesän voimakkaiden tuulenpuuskien aiheuttamia tuhoja. Kuuntelin metsäkoneiden pörinää ja hurinaa.
Loppukesästä peura keskeytti yksinäisyyteni ja kävi takapihalla kärkkymässä omenoita. Samalla viikolla näin myös sammakon, nyrkin kokoisen. Siinä se istua nökötti huussin oven edessä, eikä suostunut loikkaamaan vaikka kuinka yritin hätyytellä. Pelkurina en tietenkään voinut ohittaa sitä. Jälkeenpäin vasta muistin, että suukkohan sille olisi pitänyt moiskauttaa.
Maalla yötkin ovat tavallista syvempiä. Pimeän aikaan huussissa piti käydä juosten, pinkoa rappuset takaisin yläkertaan ja nostaa jalat nopeasti ylös lattianrajasta. Möröistä kun ei ikinä tiedä.
Nyt olen kaupungissa. Opiskelen, ja huoleton maalaiselämä on vain haihtuva kesämuisto. Olen käynyt kaupungin keskustassa kolme kertaa ja joka kerta ahdistunut. Ihmiset ovat kaikkialla edessä. Tönöttävät siinä, pysähtyvät keskelle katua. Näyttävät huolitelluilta uusissa vaatteissaan.
Näyttävät kiireisiltä pahviset kahvikupit palelevissa sormissaan.
Eikä Oulu edes ole oikea kaupunki kaikkien maailman suurkaupunkien rinnalla. Ei täällä ole oikeiden kaupunkilaisten veturimaista kävelytahtia, vilkkuvia valoja ja kaikki nurkat täyttäviä mainostauluja. Tai edes kunnollista joukkoliikennettä, tai mielenkiintoisia tapahtumia, jotka viihdyttävät iltaisin.
Olen aina ajatellut olevani ääriäni myöten kaupunkilainen. Mutta tuntuuhan tämä vähän hölmöltä: Asua pienissä, rinnakkain ja päällekkäin kasatuissa laatikoissa tuntemattomien ihmisten ympäröimänä. Pihalla sentään tervehditään, ennen kuin sukelletaan oman tuvan lämpöön.